Tulevien psykologien sosiaalinen vastuu

Tuoreet cortexlaiset, eli Tampereen psykologian fuksit, saivat tiistaina tietoähkyn psykologian alan ja yliopistomaailman järjestöistä. Perinteisissä syysbileissä esittäytyivät Psykologiliitto, Pirkanmaan Psykologiyhdistys, Suomen psykologian opiskelijain liitto, European Federation of Psychology Students' Associations, Tampereen yliopiston ylioppilaskunta – ja Psykologien Sosiaalinen Vastuu.

Koska ilta oli jo ollut fukseille pitkä ja tietoa tullut varmasti liikaakin, heräreltiin heitä PSV:n esittelyn aluksi pistämällä heidät ensiksi itse miettimään, mitä on sosiaalinen vastuu ja vastuullisuus. Saadaksemme samalla sisältöä tähän Tampereen paikallisyhdistyksen blogikirjoitukseen vastaukset pyydettiin kirjoittamaan ylös (kukaan ei innostunut piirtämään, vaikka siihenkin kannustettiin). Aikaa oli noin minuutti.

Mitä näille tuleville psykologeille sitten tuli mieleen sanaparista sosiaalinen vastuu? Vastauksissa useimmin mainittiin toisista huolehtiminen, erityisesti heikompien puolustaminen ja auttaminen sekä tasa-arvon edistäminen. Lisäksi ehdotettiin ihmisten tietämyksen lisäämistä mielenterveyden häiriöistä ja avun helposta saatavuudesta huolehtimista. Yhdessä lapussa todettiin: "Meillä tulevilla psykologeilla on tietynlainen velvollisuus / vastuu pitää ihmisten mielenterveydestä huolta." Hyviä pointteja kaikki, ja niitä asioita, joiden eteen PSV:kin työskentelee!

Itsekin cortexlaisena olen ylpeä fukseistamme, sillä vastausten määrä ja laatu yllätti minut positiivisesti! Mielestäni on hienoa, että heillä on jo opiskeluidensa alkutaipaleella ymmärrys siitä, kuinka vastuulliseen ammattiin he ovat opiskelemassa ja kuinka tärkeää on huolehtia toisista ihmisistä ja tasa-arvosta. Eikä sekään huono piirre ole, että jaksaa vielä pitkän päivän lopussa oikeasti hetkeksi syventyä pohtimaan, mitä on sosiaalinen vastuu, ja saa siitä jopa joitakin ajatuksia paperille. 

Mitä ajatuksia sosiaalinen vastuu sinussa herättää? 

Vastuuterveisin

Katri

Tampereen paikallisosasto 

PS. Tamperelaiset PSV:n toiminnasta kiinnostuneet ovat tervetulleita uusien iltaamme 10.10. Klo 18.30! Lisää infoa luvassa nettisivuille pian!

Hätäapua eettiseen päätöksentekoon

Työssäni minulta kysytään usein, miten voisi testata jossakin tilanteessa, onko päätös eettinen. Moni johtaja ja esimies haluaa kantaa vastuunsa ja varmistaa, että osaisi nopeasti arvioida päätöksen kestävyyden, jotta välttyisi päätösten pyörtämiseltä ja kenties muiltakin harmeilta.

Jyväskylän yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan haasteena suomalaisille esimiehille on eettisen dilemman tunnistaminen. Niitä päätöksentekotilanteita, joissa pitäisi arvioida, mikä on mahdollisista vaihtoehdoista joko eettisesti kestävin tai vähiten epäeettinen, ei tunnisteta, minkä vuoksi eettinen arviointi ei myöskään käynnisty. Kuudesosa esimiehistä ei ole koskaan tunnistanut työssään eettistä dilemmaa ja moni useampi vain hyvin harvoin. On yhdentekevää, miten hyvin osataan ratkoa eettisesti hankalia tilanteita, jos niitä ei ensinkään huomata.

Samaan aikaan kuitenkin suurin osa esimiehistä ja johtajista tunnistaa ainakin osan vastaan tulevista eettisistä dilemmoista. Uskon, että näiden tunnistusten kautta käytävät keskustelut johtavat ajan kanssa siihen, että yhä useammin on mahdollista hyödyntää suomalaisten esimiesten kokemukseni mukaan hyvää päätöksentekoosaamista. Kerran tunnistettu dilemma harjaannuttaa tunnistamaan yhä uusia kysymyksiä ja parantaa kerta kerralta havaintoherkkyyttä.

Kun päätöksentekoprosessi on edennyt siihen pisteeseen, että pöydällä on erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, voidaan niitä testata mm. seuraavien kysymysten avulla:
1. Onko tämä oikein?
2. Jos toimin näin, toiminko lakien ja organisaatiomme eettisten periaatteiden sekä muiden prinsiippien mukaisesti?
3. Miten joku kunnioittamani henkilö kommentoisi päätöstäni?
4. Miltä tämä kuulostaisi iltauutisissa? Tai lööpissä?

Harjoitus tekee mestarin.

Erika Heiskanen

Uutisista päivää

Uutisten ja muun median seuraaminen on viime aikoina tuntunut enenevässä määrin jonkinasteiselta masokismilta. Taloudellinen tilanne on kestämätön, viikottain uutisoidaan lomautuksista, ilmastokatastrofin suhteen kriittinen piste on kommentoijasta riippuen joko käsillä tai ohitettu, lastensuojelu on kriisissä, työttömyysaste kasvaa, radikaali-fundamentalistien määrä lisääntyy, meret happamoituvat, lajit kuolevat sukupuuttoon, tuloerot venyvät, eläkepommi palaa lyhyellä langalla, ja niin edelleen, aina absurdiuteen asti. Olemmeko lopun alun sijaan jo ohittaneet keskipisteen ja syöksymässä kohti lopun loppua? Toivottavasti emme. Merkittävämpi kysymys kuitenkin on: onko jotakin tehtävissä?

Edellä esitetyt tapahtumat ovat laajamittaisia, osin ennennäkemättömiä uhkia, jotka vaativat vakavaa suhtautumista. Monessa tapauksessa ne vaativat ennen kaikkea oman edun ylittävää vastuunkantoa ja yhteistyötä. Ne ovat ennen kaikkea solidaarisuuden ongelmia. Huolestuttavien uutisten ristiaallokossa on kuitenkin helppo vajota apatiaan, tai jatkaa kuin ongelmaa ei olisi. Ongelmia on niin paljon, että on mahdotonta edes tietää mistä aloittaa? Kaikki tuntuu liian suurelta ja liian kaoottiselta. Loppujen lopuksi, olen vain yksi ihminen, yhdellä planeetalla, yhdessä galaksissa. On helpompaa tuudittautua valmiiksinauretun viihdeohjelman keveyteen, kuin käsitellä asiaa. Tämä on tietenkin normaalia, ja joissain tilanteissa myös suotavaa. Ongelmana on, että se ei poista ongelmia.

Kenties on helpompi lähestyä kysymystä toisesta näkökulmasta: pystymmekö me ylipäätän vaikuttamaan positiivisesti? Viime vuosina useampi laaja teos on pyrkinyt argumentoimaan tämän väitteen puolesta. Psykologi, kognitiotieteilijä Steven Pinker julkaisi vuonna 2011 massiivisen, yli 800-sivuisen teoksen ’The Better Angels of Our Nature: Why violence has declined’, jossa hän pyrkii suuren tilastoaineiston avulla todistamaan maailman muuttuneen johdonmukaisesti turvallisemmaksi ja rauhaisammaksi paikaksi viime vuosituhannen aikana siten, että tällä hetkellä elämme jopa ennennäkemätöntä rauhan aikaa.

Pinker erittelee kehitykselle neljä taustavoimaa: kansallisvaltioiden synnyn, laajamittaisen kaupankäynnin, naisten arvostamisen lisääntymisen, kosmopoliittisuuden (joka median, lukutaidon ja liikkuvuuden avulla lisää sympatiaa ja muiden näkökulmien ymmärtämistä), sekä rationaalisen ajattelun ja tiedon lisääntymisen. Joshua Goldstein jatkaa Pinkerin ajatusta Foreign Policy -lehdessä. Kyse ei ole ainoastaan sodista, vaan myös henki- ja omaisuusrikokset ovat historiallisesti määrällisesti jatkuvassa laskussa, nuoret käyttävät vähemmän päihteitä, naisten ja vähemmistöjen oikeudet ovat parantuneet ja vuosien 1990 ja 2012 välillä absoluuttisessa köyhyydessä elävien määrä on puolittunut.

Miksi nämä tiedot tuntuvat niin epäintuitiiviselta? Kun Newsweek-lehti listasi Suomen maailman parhaaksi maaksi elää - artikkeli johti monessa suomalaisessa ristiriitaiseen pelon- ja kunniansekaiseen tilaan, jossa oltiin aiheellisesti ylpeitä, mutta samalla hieman kauhuissaan siitä, onko tämä oikeasti parasta maailmassa?

Tyytymättömyys vallitsevaan tilaan ja kykyyn kuvitella parempi yhteiskunta tai parempi maailma on juuri se tekijä joka mahdollistaa niin pohjoismaisen hyvinvointivaltion kuin globaalin rauhanomaisen kehityksenkin. Joissain tilanteissa siis epäkohtiin keskittyminen on ensiarvoista, mutta jos ihmiset eivät koe omaavansa mahdollisuutta vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen, he joko passivoituvat tai turvautuvat aggressioon. Tämän lisäksi tieto siitä, että ihmiset painottavat huomattavasti enemmän negatiivista kuin positiivista informaatiota selittää miksi maailma tuntuu niin pessimistiseltä. Lisäksi uutisten rakenne muistuttaa hieman masentuneelle tai ahdistuneelle ihmiselle tyypillistä ajattelua, jossa keskitytään ainoastaan negatiivisiin tapahtumiin neutraalien tai positiivisten kustannuksella. Vaikuttaisi siltä että tähän tilanteeseen on ainakin kaksi ratkaisua: myös positiivisten muutosten ja tapahtumien uutisoiminen tai vaikutusmahdollisuuksien lisääminen.

Koko maapallon tapahtumien mahduttaminen kahteenkymmeneen minuuttiin on mahdotonta, ja olemme huomattavasti kiinnostuneempia negatiivisista taphtumista, joten positiiviset joko putoavat pois tai päätyvät alennettuun loppukevennystilaan, naiiviuden esimerkeiksi. Tietotulvan keskellä on myös liian helppoa käyttää ironisia puolustuskeinoja, vetäytyä avuttomuutensa taakse, tai vastata kurjuudessa kilpailevalla esimerkillä (e.g. miksi auttaisin ryhmää X, koska ryhmä Y voi vielä huonommin).

Jokainen meistä on vain yksi ihminen, jonka vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, mutta meitä on täällä miljardeja. Demokraattisen päätöksenteon lisääminen, korruption vähentäminen, tai tasa-arvoisuuden ja ihmisoikeuksien toteutuminen ovat keinoja lisätä kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia ja välttää sekä apatia että väkivalta. Välittämällä toisistamme, ympäristöstämme ja tulevaisuudestamme voimme yhdessä vaikuttaa huomiseen. Jos emme me, niin kuka sitten?

j.t.

Hyvä, paha vastuu

Tehdäänpä pieni harjoitus. Minkälaisia ajatuksia ja tunteita sana ”vastuu” herättää sinussa?

Ylevimmissä mielissä tietysti syntyy heti yhteyksiä lähimmäisen rakkauteen, kollektiiviseen etuun ja heikommista huolehtimiseen. Kuitenkin arkikokemukseni perusteella (ja myönnettäköön, myös omalla kohdallani), kyseinen sana saa usein aikaan varsin negatiivisesti värittyneitä mielikuvia. Sivistyssanakirjakin sen kertoo: Velvollisuus vastata jostakin. Raskas vastuu. Välttää vastuuta. Jokainen on vastuussa teoistaan. Saattaa joku vastuuseen ilkityöstä. Kuinka moni meistä on istunut kokouksessa, jossa kukaan ei vapaaehtoisesti ilmoittaudu ottamaan vastuulleen tiettyä tehtävää, vaikka se veisi vain muutaman minuutin? Synonyymisanakirja jatkaa samalla linjalla: kontto, taakka, velvollisuus, in charge, rasite. Kukapa ei hihkuisi innosta saada kantaa vastuunsa, tuon painavan taakan?

Jos silti jatkaa harjoitusta pidemmälle, pääsee toivottavasti yli pahimmista patoumista ja katkerista kokousmuistoista. Myöntää, että vastuutehtävissä voi vaikuttaa, vastuun antaminen tarkoittaa samalla myös luottamusta ja työhön liittyvien vastuullisuusohjeiden on tarkoitus suojella. Miksei mentäisi vielä pidemmälle ja todettaisi vastuun olevan itse asiassa aika positiivinen asia, sellainen, mitä meidän kaikkien pitäisi haluta? Psykologeina kannustamme vanhempia antamaan lapsilleen vastuuta pienissä tehtävissä, sillä tällainen luottamuksen osoitus voi saada lapsen iloisesti sitoutumaan toimintaan ja ylpeäksi kyvyistään. Tiedämme myös, että kyky vaikuttaa omaan työhön ja siten siis vastuu sopivassa määrin lisää työhyvinvointia ja työhön sitoutumista. Painotamme sitä, kuinka ottamalla vastuuta omasta hyvinvoinnista voi itse lisätä onnellisuuttaan. Listan edetessä vastuu ei enää kuulostakaan niin ankealta velvollisuudelta vaan pikemminkin mahdollisuudelta.

Sirkun kirjoittaman edellisen blogitekstin innoittamana kannustan kaikkia tekemään ajatustyötä uudenlaisen suhtautumisen löytämiseksi arjen pakertamiseen. Ainakaan minun harteillani ei enää paina niin ikävä ja rasittava kivisäkki, vaan pikemminkin eväsreppu täynnä intoa ja uskoa vaikutusmahdollisuuksiini.

Tiina Marjamäki

PSV-Tampere

Lomalaisen hajatelmia vastuun kantamisesta

Vastuun kantaminen tuntuu joskus raskaalta, joskus kevyeltä, milloin miltäkin. Eri asioista tekee mieli ottaa vastuuta eri tavoin ja itselle tärkeistä asioista enemmän vastuuta kuin itselle vähemmän tärkeistä asioista.

Lomalla huomaan miettiväni, että jaksanko kävellä muutama sata metriä edemmäs, jotta pääsen pieneen(!) luomu(!)kauppaan supermarketin sijaan. Tottakai jaksan. Pienistä, jatkuvista valinnoistahan tämä maailma rakentuu. Sitten mieleen putkahtaa supermarketin kassan työsuhteen pysyvyys ja toivon, että moni käy sielläkin ostoksilla. Supermarketeistakin löytyy nykyään laaja valikoima vastuullisesti tuotettuja elintarvikkeita. Sekin on totta, että suurten markettien valikoimiin vaikuttamalla (valikoivalla ostamisella) vaikuttaa ehkä vielä voimakkaammin, kuin pienen kaupan asiakkaana.

Joskus on niinkin, että itselle hyvinkin tärkeistä asioista ei jaksa ottaa vastuuta juuri ollenkaan. Tämä on stereotyyppinen oletus, mutta ehkä siinä on vielä jotakin perää, että meille psykologeille yksi haastavimpia taiteenlajeja on vastuun kantaminen omasta hyvinvoinnista. Olenko minä itselleni tärkeä? Kannanko vastuuta itsestäni?

Joku viisas, jonka nimestä minulla ei juuri nyt ole hajuakaan, on todennut, että arvoja ja motivaation lähteitä on vaikea muuttaa, mutta niiden soveltamista voi muokata huomattavasti helpommin. Pitäisikö sitten nojata siihen ajatukseen, että itsestä täytyy pitää huolta, jotta jaksaa tehdä työnsä hyvin? Ei tunnu hyvältä. Ei. Kuulostaa ikävästi marttyyriydeltä. Eikä marttyyrin roolissa viihtyviä jaksa kukaan katsella.

Lomapäivän löysät assosiaatiot purskauttavat poppisbiisin soimaan päässäni: "If you get what you want, but not what you need...". Taiteilijan nimestä ei havaintoa. Olisiko vielä syytä miettiä, mikä oikeasti tuo itselle hyvinvointia, ettei tulisi suorittaneeksi sitäkin, kympin tyttönä. Ehkä mietin sitä joskus toiste. Katse ja ajatus karkailee ympäröivään maisemaan, taidan tarvita sitä nyt.

Toivotan sinulle tarvitsemasikaltaista kesää,
Erika

Onnellisuuden tavoittelusta ja vastuullisuudesta

Maailman menosta huolestuneena ihmisenä tulee usein murehtimalla aiheutettua mielipahaa sekä itselleen että muille. Suomessa meistä moni voi olla tyytyväinen turvalliseen ja yltäkylläiseen elämäänsä. Silti täälläkin lähes tuhat ihmistä riisti viime vuonne henkensä, yli sata kuoli henkirikoksen uhrina, alkoholi on yksi työikäisten miesten yleisimmistä kuolinsyistä, talousnäkymät ovat synkät ja ilmastonmuutoskin uhkaa. Kurjuutta on kuitenkin useisiin muihin maihin verrattuna niin vähän, ettei suurin osa suomalaisista sitä välttämättä joudu ainakaan päivittäin näkemään. Kerjäläisetkin täytyy tuoda ulkomailta asti. Kurjaa oloa muiden kärsimysten vuoksi joutuu siis tuntemaan lähinnä silloin, kun sitä tieten tahtoen itselleen aiheuttaa.



Ihmisen elämään kuuluu monenlaisia tunteita ja vaihtelevia mielialoja, jotka olemme tottuneet luokittelemaan myönteisiin ja kielteisiin, toivottuihin ja epätoivottuihin. Erityisesti onnellisuutta pidetään tavoittelemisen arvoisena. Onnelliset ihmiset ovatkin menestyviä sekä työssä että ihmissuhteissa ja elävät pidempään ja terveempinä. Kaikenlaista kurjaa oloa halutaan luonnollisesti mahdollisuuksien mukaan välttää, sillä ei tunnu hyvältä olla surullinen tai vihainen. Monen mielestä kielteiset tunteet eivät ole toivottu vieras edes julkisessa keskustelussa: Pääministeri Jyrki Katainen moitti suomalaisia liiasta kielteisyydestä ja moni ääni liittyi samaan kuoroon. Kannattaisiko meidän siis jättää epäkohdat omaan arvoonsa ja vain opetella olemaan positiivisempia?

Tässä tietysti herää kysymyksiä vastuullisuudesta ja, mutta jos unohdetaan hetkeksi vastuullisuus ja yhteisen edun tavoitteleminen, onko itsekäs onnellisuuden tavoittelu yksilönkään kannalta järkevää? Mauss, Tamir, Anderson ja Savino ovat tutkineet, millaisia vaikutuksia onnellisuuden tavoittelulla on sen saavuttamiseen. Tulokset olivat yllättäviä: mitä korkeammalle ihmiset arvostivat onnellisuutta, sitä onnettomampia ja yksinäisempiä he olivat. John Stuart Millin lausahduksessa ”Vain ne ovat onnellisia, joiden mieli on kiintynyt muuhun kuin omaan onneen”, näyttäisi näin ollen olevan perää. Tätä tukee myös se tutkittukin tosiasia, että vapaaehtoistyössä toimiminen tekee ihmisistä onnellisempia.

Toisaalta myös alakuloisuus saattaa joissain tilanteissa ollakin hyödyllistä. Australialainen sosiaalipsykologi Joe Forgas on tutkinut mielialan vaikutuksia ajatteluun ja toimintaan. Monissa tilanteissa kielteinen mieliala näyttäisi parantavan muistia, vähentävän harhaanjohtaviin ennakkokäsityksiin takertumista ja herkkäuskoisuutta. Alakuloisena ihmiset ovat myös monissa tilanteissa kohteliaampia ja oikeudenmukaisempia. Forgasin mukaan myönteinen mieliala näyttäisi lisäävän aikaisempaan tietoon ja ennakkokäsityksiin nojaamista, mikä onkin turvallisessa ympäristössä useimmiten hyödyllistä. Kielteinen mieliala puolestaan vähentää aiempaan tietoon turvautumista, ja siksi esimerkiksi stereotypiat menettävät merkitystään. Apeana ajattelutyyli siis muuttuu tarkkaavaisemmaksi ja joustavammaksi, mikä mahdollistaa tilanteen arvioimisen useammista eri näkökulmista.



Onnellisuuden ja jatkuvan hyväntuulisuuden tavoittelun unohtaminen voikin olla paitsi vastuullista, myös helpoin tie omaan hyvinvointiin.


PSV-Tampereen aktiivit



Lähteet:

Borgonovi, F. (2008). Doing well by doing good. The relationship between formal volunteering and self-reported health and happiness. Social Science & Medicine, 66, 2321–2334.

Gruber, J., Mauss, I. B., & Tamir, M. (2011). A dark side of happiness? How, when, and why happiness is not always good. Perspectives on Psychological Science, 6, 222–233.

Lyubomirsky, S., King, L., & Diener, E. (2005). The benefits of frequent positive affect: Does happiness lead to success? Psychological Bulletin, 131, 803–855.

Mauss, I.B., Savino, N.S., Anderson, C.L., Weisbuch, M. Tamir, M., &  Laudenslager, M.L. (2012). The Pursuit of Happiness can be lonely. Emotion, 12, 908-912.

Mauss, I. B., Tamir, M., Anderson. C. L., & Savino, N. S. (2011). Can seeking happiness make people unhappy? Paradoxical effects of valuing happiness. Emotion, 11, 807–815.

Rantala, J. (2014). Katainen ideapajan jälkeen: Meillä on liian kielteinen ilmapiiri. [verkkolehti]. Yle uutiset. Helsinki: Yleisradio Oy. [viitattu 27.3.2014]. Saatavissa: http://yle.fi/uutiset/katainen_ideapajan_jalkeen_meilla_on_liian_kielteinen_ilmapiiri/7028845

Suomen virallinen tilasto (STV). (2012). Kuolemansyyt vuonna 2012. [verkkojulkaisu]. Kuolemansyyt. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 27.3.2014]. Saatavissa: http://www.stat.fi/til/ksyyt/2012/ksyyt_2012_2013-12-30_kat_001_fi.html