What to do with the need to help

Several thousand people are currently arriving as refugees in Finland and these people are in distress. This prompted Finnish Psychologists for Social Responsibility (FiPSR) to submit a proposal for the provision of psychosocial support services to refugees to the City of Helsinki.

With so many distressed people coming here it feels impossible to behave as if everything is as it was before, as if nothing has changed. There is an urgency and a pressure to “do something”, to respond. At the same time it is easy to feel overwhelmed by the magnitude of the task, by not knowing where to start and by efforts to join forces with existing organisations getting stuck in the quagmire of the excessive demands and overload they are facing.

Responses to previous crisis situations have taught us that the urge to “do something” easily finds expression in ill-considered actions that may serve the needs of “helpers” rather than those in distress. Presumably being a refugee means that one’s boundaries have been violated, often repeatedly. This calls for caution when reaching out to refugees.

Apart from prudent caution we may hold back because we feel daunted by the real and perceived barriers to reaching out. There are barriers within ourselves: introverts are probably disproportionally represented in the psychology profession, making it difficult for many of us to initiate contact. There are cultural differences, the lack of a shared spoken language, the practical restrictions that come with overcrowded facilities and people being in the centres temporarily, making it difficult to build trust. Many refugees are men and the majority of psychologists in this country are women; how do gender differences interlock with cultural factors and possibly complicate contact? 

Having helped to write the PSR proposal I think about ways to put the ideas that are on paper into practice. Focusing on the above-mentioned differences I soon feel like I am walking blindfolded in a swamp at night.

So to move away from the brink of paralysis and encourage myself I think of moments in my life when it was possible to connect with people even though the barriers initially felt insurmountable. In those moments my deepest motivation was an interest in the other and in the emerging process between us when fears, the pressure to reach some goal or achieve something did not clutter up the connection. These are the moments when being seen and heard displaces loneliness and isolation. And as I remember a space opens up within me; ideas begin to evolve and excitement grows. And I know that I have the skills, knowledge and experience to contribute meaningfully to the society I live in even though I, too am a newcomer here - like the refugees.    

Gudrun Kober

More about the author at:

www.psychologyhelsinki.fi 

Uutisista päivää

Uutisten ja muun median seuraaminen on viime aikoina tuntunut enenevässä määrin jonkinasteiselta masokismilta. Taloudellinen tilanne on kestämätön, viikottain uutisoidaan lomautuksista, ilmastokatastrofin suhteen kriittinen piste on kommentoijasta riippuen joko käsillä tai ohitettu, lastensuojelu on kriisissä, työttömyysaste kasvaa, radikaali-fundamentalistien määrä lisääntyy, meret happamoituvat, lajit kuolevat sukupuuttoon, tuloerot venyvät, eläkepommi palaa lyhyellä langalla, ja niin edelleen, aina absurdiuteen asti. Olemmeko lopun alun sijaan jo ohittaneet keskipisteen ja syöksymässä kohti lopun loppua? Toivottavasti emme. Merkittävämpi kysymys kuitenkin on: onko jotakin tehtävissä?

Edellä esitetyt tapahtumat ovat laajamittaisia, osin ennennäkemättömiä uhkia, jotka vaativat vakavaa suhtautumista. Monessa tapauksessa ne vaativat ennen kaikkea oman edun ylittävää vastuunkantoa ja yhteistyötä. Ne ovat ennen kaikkea solidaarisuuden ongelmia. Huolestuttavien uutisten ristiaallokossa on kuitenkin helppo vajota apatiaan, tai jatkaa kuin ongelmaa ei olisi. Ongelmia on niin paljon, että on mahdotonta edes tietää mistä aloittaa? Kaikki tuntuu liian suurelta ja liian kaoottiselta. Loppujen lopuksi, olen vain yksi ihminen, yhdellä planeetalla, yhdessä galaksissa. On helpompaa tuudittautua valmiiksinauretun viihdeohjelman keveyteen, kuin käsitellä asiaa. Tämä on tietenkin normaalia, ja joissain tilanteissa myös suotavaa. Ongelmana on, että se ei poista ongelmia.

Kenties on helpompi lähestyä kysymystä toisesta näkökulmasta: pystymmekö me ylipäätän vaikuttamaan positiivisesti? Viime vuosina useampi laaja teos on pyrkinyt argumentoimaan tämän väitteen puolesta. Psykologi, kognitiotieteilijä Steven Pinker julkaisi vuonna 2011 massiivisen, yli 800-sivuisen teoksen ’The Better Angels of Our Nature: Why violence has declined’, jossa hän pyrkii suuren tilastoaineiston avulla todistamaan maailman muuttuneen johdonmukaisesti turvallisemmaksi ja rauhaisammaksi paikaksi viime vuosituhannen aikana siten, että tällä hetkellä elämme jopa ennennäkemätöntä rauhan aikaa.

Pinker erittelee kehitykselle neljä taustavoimaa: kansallisvaltioiden synnyn, laajamittaisen kaupankäynnin, naisten arvostamisen lisääntymisen, kosmopoliittisuuden (joka median, lukutaidon ja liikkuvuuden avulla lisää sympatiaa ja muiden näkökulmien ymmärtämistä), sekä rationaalisen ajattelun ja tiedon lisääntymisen. Joshua Goldstein jatkaa Pinkerin ajatusta Foreign Policy -lehdessä. Kyse ei ole ainoastaan sodista, vaan myös henki- ja omaisuusrikokset ovat historiallisesti määrällisesti jatkuvassa laskussa, nuoret käyttävät vähemmän päihteitä, naisten ja vähemmistöjen oikeudet ovat parantuneet ja vuosien 1990 ja 2012 välillä absoluuttisessa köyhyydessä elävien määrä on puolittunut.

Miksi nämä tiedot tuntuvat niin epäintuitiiviselta? Kun Newsweek-lehti listasi Suomen maailman parhaaksi maaksi elää - artikkeli johti monessa suomalaisessa ristiriitaiseen pelon- ja kunniansekaiseen tilaan, jossa oltiin aiheellisesti ylpeitä, mutta samalla hieman kauhuissaan siitä, onko tämä oikeasti parasta maailmassa?

Tyytymättömyys vallitsevaan tilaan ja kykyyn kuvitella parempi yhteiskunta tai parempi maailma on juuri se tekijä joka mahdollistaa niin pohjoismaisen hyvinvointivaltion kuin globaalin rauhanomaisen kehityksenkin. Joissain tilanteissa siis epäkohtiin keskittyminen on ensiarvoista, mutta jos ihmiset eivät koe omaavansa mahdollisuutta vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen, he joko passivoituvat tai turvautuvat aggressioon. Tämän lisäksi tieto siitä, että ihmiset painottavat huomattavasti enemmän negatiivista kuin positiivista informaatiota selittää miksi maailma tuntuu niin pessimistiseltä. Lisäksi uutisten rakenne muistuttaa hieman masentuneelle tai ahdistuneelle ihmiselle tyypillistä ajattelua, jossa keskitytään ainoastaan negatiivisiin tapahtumiin neutraalien tai positiivisten kustannuksella. Vaikuttaisi siltä että tähän tilanteeseen on ainakin kaksi ratkaisua: myös positiivisten muutosten ja tapahtumien uutisoiminen tai vaikutusmahdollisuuksien lisääminen.

Koko maapallon tapahtumien mahduttaminen kahteenkymmeneen minuuttiin on mahdotonta, ja olemme huomattavasti kiinnostuneempia negatiivisista taphtumista, joten positiiviset joko putoavat pois tai päätyvät alennettuun loppukevennystilaan, naiiviuden esimerkeiksi. Tietotulvan keskellä on myös liian helppoa käyttää ironisia puolustuskeinoja, vetäytyä avuttomuutensa taakse, tai vastata kurjuudessa kilpailevalla esimerkillä (e.g. miksi auttaisin ryhmää X, koska ryhmä Y voi vielä huonommin).

Jokainen meistä on vain yksi ihminen, jonka vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, mutta meitä on täällä miljardeja. Demokraattisen päätöksenteon lisääminen, korruption vähentäminen, tai tasa-arvoisuuden ja ihmisoikeuksien toteutuminen ovat keinoja lisätä kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia ja välttää sekä apatia että väkivalta. Välittämällä toisistamme, ympäristöstämme ja tulevaisuudestamme voimme yhdessä vaikuttaa huomiseen. Jos emme me, niin kuka sitten?

j.t.

Huomenna olen onnellinen

Opiskelusyksy alkaa olla lopuillaan. Tekemistä on enemmän kuin riittävästi ja aikaa on liian vähän. Aamulla huomaa ajattelevansa, että illalla voi levätä ja unohtaa hetkeksi kaiken kiireen. Illalla juuri ennen nukahtamista huomaa ajattelevansa, että huomenna aion olla tehokkaampi kuin tänään. Päivä toisensa jälkeen samat ajatuskulut toistuvat: huomenna olen paremmalla tuulella, huomenna jaksan sitten tehdä enemmän asioita. Aikomukset eivät useinkaan ole huonoja, mutta ne jäävät aivan liian usein nimenomaan aikomuksiksi.

Olen yrittänyt opetella tekemään asioita silloin, kun niitä ei tarvitse tehdä kiireellä. Olen edistynyt tässä projektissani, mutta opiskelijan elämään viime hetken paniikki taitaa kuulua aika olennaisena osana. Tulen iloiseksi, kun huomaan tekeväni asioita kiinnostuneena ja syventyneenä ilman ajatusta, että minun kuuluisi olla tekemässä jotain ihan muuta. Eikä tämä koske vain opiskelua, vaan esimerkiksi ihmissuhteita. En tiedä, mitä tekisin ilman läheisiä ihmisiä, joiden kanssa tulee vietettyä hetkiä jolloin voin mielessäni todeta: olen onnellinen. Olen onnekas. Onnellisesta hetkestä tulee onnellisempi, kun sen jakaa toisen ihmisen kanssa. Ihan oikeasti.

Onnellisuus on vaikea asia. Kun ihmiseltä vaaditaan lähes epäinhimillistä suorituskykyä ja äärimmilleen venyvää joustavuutta, voi hetkessä eläminen olla vaikeaa. Onnellisuudesta tulee saavutus joka näkyy ulospäin. Mielessä on huominen, ensi viikko ja mahdollisesti monta tulevaa kuukautta. Mitä jos tapahtuukin jotain yllättävää?

Toivon, että kaikilla olisi näin joulun alla aikaa pysähtyä miettimään sitä, mikä minut tekee juuri nyt onnelliseksi. Tai vaihtoehtoisesti: mitä voisin tehdä elämässäni, jotta tuntisin itseni onnelliseksi?

Anniina Kuusela

Psykologian opiskelija

PSV Jyväskylä