Auttaja joulutunnelmissa

Hyvää joulun aikaa kaikille blogin lukijoille. Luin juuri ltalehdestä kertomuksen yksinhuoltajasta , joka oli saanut kokea lähimmäisten vastuun tuoman ilon omassa yksinhuoltajaperheessään. Perheelle oli tullut Facebook-sivuston ”Avustuksia vähävaraisille” kautta monenmoista hyvää. 

Tänä jouluna on ollut suorastaan muodikasta toimia suoraan ihmiseltä ihmiselle. Minusta se on vallan hienoa, koska antamisen ja vastuullisuuden konkretiassa on tuolloin jotain siitä ajatuksesta, että antaessaan saa.  No, hieman amerikkalaistahan se on, tuhahdan, mutta onko antamisen ilo halveksittavaa? Luulenpa, että Solidaarisuussilmukoiden menestys on juuri konkretiassa. Ei vain pankkisiirtoa tilille, vaan että minä kudoin villapaidan ja se pieni poika tai tyttö saa lämmintä päälle. Ponnistelin muutenkin kuin vain yrittämällä selvitä nettipankin sokkeloista.

PSV tarjoaa onneksi mahdollisuuden auttaa sekä kiireiselle (lahjoitus tilille), kekseliäälle (joululahja nettisivuiltamme vastuu.fi), että ehtivälle (tule mukaan hankkeisiimme tekemään ja toimimaan).

Toinen asia, mitä tässä mietin, on  taas kerran kokemus siitä, kuinka vaivoin selvisin joululomalle. Välillä näet tuntui, että pitkän, työteliään mustan syksyn lopussa kopsahdan kalkkiviivoille, en vaan jaksa. Mikä on vastuu itse itsestämme? Siitä, että pidämme huolta omasta jaksamisestamme. Lentokoneessakin kehotetaan laittamaan ensin happinaamari omille kasvoille ja vasta sen  jälkeen auttamaan vieressä istuvaa.  

Mikä ihmeen omnipotenssi saa meidät luulemaan, että jaksamme tämän ja tuon ja sitten vielä sen ja sen? Tietysti työssäni tapaan tällaisia ihmisiä päivittäin. Työterveyspsykologin juttusillehan tulee juuri niitä, jotka kantavat hartioillaan koko työpaikkaa ja vielä puolikasta maapallosta sekä suostuvat kaikkeen. Mutta vielä ihmeempää on, että se psykologi, joka selvittää näille ihmisille, että niin ei tarvitse eikä voi tehdä, tekee itse ihan samoin. Puhun itsestäni, mutta väitän puhuvani myös monesta kollegastani.

Vastuu omasta jaksamisesta unohtuu ja mitä kiireempi on, sitä helpompi on unohtaa omat tarpeet. Hups, liikunta tipahti pois, ystäviä ei nyt ehdi nähdä ja päivät venyvät työpaikalla. Kuka auttaisi Nyytiä? Miettikääpä sitä hyvät ystävät ja kylänmiehet näin joulun aikaan. Uusi vuosi tulossa ja hyviä lupauksia on aika antaa. Vastataan omasta jaksamisesta niin jaksetaan sitten vastata muidenkin jaksamisesta.

Kirjoitteli Riitta P., joka nyt elvyttelee itseään pari viikkoa voidakseen taas kantaa vastuuta työstään ja kaikesta muusta ;)

Psykologin vastuusta

Olen päässyt opinnoissani siihen vaiheeseen, jossa valmistuminen siintää jossain, ei enää niin kaukaisessa tulevaisuudessa. Väkisinkin mieleen alkaa nousta kysymys siitä, mitä on olla ihan oikeasti psykologi. Ainakaan itselleni ei riitä ainoastaan ammatillisen osaamisen kehittäminen, vaan ammatti-identiteetti seurannee myös työn ulkopuolelle – psykologi on psykologi palkallisen työajan jälkeenkin. Tällöin täytyy miettiä paitsi sitä, millainen psykologi haluan työssäni olla, myös sitä, mikä on nimenomaan psykologina paikkani yhteiskunnassa?

Valitettavan usein olen viime aikoina törmännyt uutisten kautta sosiaalipsykologiasta tuttuun bystander-ilmiöön esimerkkinä joukkoliikenteessä ihmisten keskellä tapahtunut väkivalta. Sokea pappi pahoinpideltiin taannoin bussissa eikä kukaan tehnyt mitään auttaakseen, kun vastuu jakautui liian monelle. Psykologiliiton liittovaltuusto on hyväksyessään psykologien Pohjoismaiset ammattieettiset säännöt sisällyttänyt psykologin vastuuseen työn inhimillisen kärsimyksen vähentämisen ja ihmisten elinolosuhteiden parantamisen puolesta (Psykologi Ammattiekstra 2010). Psykologi ei siis voi olla yhteiskunnan sivustakatsoja. Psykologeja tarvitaan siellä missä on kärsimystä. Ehkä ihan kaikesta tehdystä työstä ei ilmaisen koulutuksen maassa tarvitse saada palkkaa, ehkä ulkomaan matkan voisi tehdä myös vapaaehtoistyön muodossa?

Mitä on psykologin vastuu ja miten sen voisi integroida osaksi ammatti-identiteettiä, ja mitä voisi tehdä kun on vielä opiskelija? Tällaisia asioita pohdin tänä syksynä ainejärjestömme Kompleksi-lehdessä (3/2014), jossa suuri osa tässä kirjoittamastani on julkaistu. Nämä pohdinnat saivat minut lähtemään mukaan PSV Stadin toimintaan. Halusin tehdä edes jotain. Olen ollut hyvin iloinen siitä, miten hyvin minut on otettu opiskelijana toimintaan mukaan, ja miten minunkin pienellä panoksellani vaikuttaa olevan merkitystä. Pienikin teko on kuitenkin tyhjää parempi. Ajattelen myös, että tällä tavoin voin jo opiskelijana alkaa muodostaa omaa tapaani vastuun kantamiseen ja tehdä sen luontevaksi osaksi tulevaa ammatillista toimintaa. On myös hienoa toimia yhdessä jo valmistuneiden, samoin ajattelevien psykologien kanssa.

Koen että PSV:n toiminta on monella tavalla arvokasta. Psykologeilla on todellinen mahdollisuus vaikuttaa erityisosaamisensa kautta. Vaikuttaminen ja vastuun kantaminen voi olla hyvin konkreettista toimintaa, esimerkiksi PSV:n erilaisten projektien ja vapaaehtoistyön kautta. Toisaalta asiaa voi ajatella myös toisesta näkökulmasta: Psykologeilla on paljon tietoa ja osaamista, jota voisimme yhä aktiivisemmin tuoda yhteiskunnassa esiin. Täten paitsi auttaisimme ympäristöä, myös tekisimme omalle ammattikunnallemme palveluksen tekemällä psykologisesta osaamisesta tarvittavampaa. PSV:kin voisi ottaa rohkeammin kantaa ympäristön hyvinvoinnin lisäämisen puolesta. Olisi myös ammattikuntamme etu, jos kukaan muukaan ei pitäisi psykologia sivustakatsojana.

Saara Haapanen,
psykologian opiskelija, PSV stadi

Lomalaisen hajatelmia vastuun kantamisesta

Vastuun kantaminen tuntuu joskus raskaalta, joskus kevyeltä, milloin miltäkin. Eri asioista tekee mieli ottaa vastuuta eri tavoin ja itselle tärkeistä asioista enemmän vastuuta kuin itselle vähemmän tärkeistä asioista.

Lomalla huomaan miettiväni, että jaksanko kävellä muutama sata metriä edemmäs, jotta pääsen pieneen(!) luomu(!)kauppaan supermarketin sijaan. Tottakai jaksan. Pienistä, jatkuvista valinnoistahan tämä maailma rakentuu. Sitten mieleen putkahtaa supermarketin kassan työsuhteen pysyvyys ja toivon, että moni käy sielläkin ostoksilla. Supermarketeistakin löytyy nykyään laaja valikoima vastuullisesti tuotettuja elintarvikkeita. Sekin on totta, että suurten markettien valikoimiin vaikuttamalla (valikoivalla ostamisella) vaikuttaa ehkä vielä voimakkaammin, kuin pienen kaupan asiakkaana.

Joskus on niinkin, että itselle hyvinkin tärkeistä asioista ei jaksa ottaa vastuuta juuri ollenkaan. Tämä on stereotyyppinen oletus, mutta ehkä siinä on vielä jotakin perää, että meille psykologeille yksi haastavimpia taiteenlajeja on vastuun kantaminen omasta hyvinvoinnista. Olenko minä itselleni tärkeä? Kannanko vastuuta itsestäni?

Joku viisas, jonka nimestä minulla ei juuri nyt ole hajuakaan, on todennut, että arvoja ja motivaation lähteitä on vaikea muuttaa, mutta niiden soveltamista voi muokata huomattavasti helpommin. Pitäisikö sitten nojata siihen ajatukseen, että itsestä täytyy pitää huolta, jotta jaksaa tehdä työnsä hyvin? Ei tunnu hyvältä. Ei. Kuulostaa ikävästi marttyyriydeltä. Eikä marttyyrin roolissa viihtyviä jaksa kukaan katsella.

Lomapäivän löysät assosiaatiot purskauttavat poppisbiisin soimaan päässäni: "If you get what you want, but not what you need...". Taiteilijan nimestä ei havaintoa. Olisiko vielä syytä miettiä, mikä oikeasti tuo itselle hyvinvointia, ettei tulisi suorittaneeksi sitäkin, kympin tyttönä. Ehkä mietin sitä joskus toiste. Katse ja ajatus karkailee ympäröivään maisemaan, taidan tarvita sitä nyt.

Toivotan sinulle tarvitsemasikaltaista kesää,
Erika

Palvelut ovat pirstaloituneet

Sain osallistua PSV:n järjestämään köyhyysseminaariin syyskuussa 2013 ja koska aihe käsitteli niin monelta osalta työtäni työ- ja elinkeinohallinnon psykologina, minulta pyydettiin keskustelun jatkamiseksi ajatuksia blogin muodossa.

Työ ja elinkeinotoimiston psykologit ja asiantuntijat, joiksi meitä nykyisin täällä työkkärissä kutsutaan, olemme aitiopaikalla näkemässä, miten yhteiskunnan muutokset näkyvät yksityisellä tasolla. Työelämän koventuminen, hyvinvointiyhteiskunnan rapautuminen, ihmisten eriarvoistuminen ja köyhyys näyttäisivät ainakin oman asiakaskunnan ja hallinnon näkökulmasta todella tapahtuvan. Erityisesti olen tällä hetkellä huolissani hyvinvointivaltiosta, mihin olen syntynyt ja minkä arvomaailman olen omaksunut.  Nyt viidenkymmenen vuoden korvilla tätä maailmanmenoa tarkastellessani mietityttää ovatko itsekkyyttä ja ahneutta ihannoivat taloudelliset arvot todella selättämässä ihmiskunnan historian myötä syntyneet yhteisöllisemmät demokratiaa ja tasa-arvoa korostavat arvot.

Alakuloa työssäni herättävät mm. nuoret, joiden identiteetin rakentuminen vaikeutuu elämänarvojen onttouden takia; pitkän työhistorian omaavat, joiden työpanoksella ei muka enää ole työelämässä käyttöä; erilaisia oppimisvaikeuksia ja mielenterveysongelmia omaavat nuoret, joiden vanhemmilla ei ole voimavaroja tukea lapsiaan ja kaiken kaikkiaan työelämän muutokset, missä itse työn laadulla ja yhteiskunnallisella merkityksellä ei ole enää niin väliä.

Asiakkaat ovat joka tapauksessa työni ilo ja usein koen voivani jopa hieman edistää heidän tilannettaan, varsinkin jos osaan ja jaksan hakea oikeat yhteistyötahot. Meillä Hyvinkäällä sopivan kokoisena kuntana on paljon mahdollisuuksia, mutta myös paljon kehittämisenvaraa tässä suhteessa, mutta mitä tapahtuu kunta- ja sote-uudistuksen sekä valtion ”vähävaraisuudesta” johtuvan tuottavuusohjelman etenemisen myötä?

Työhallinnossa on tapahtunut hirvittävästi muutoksia viimeisen kymmenen vuoden aikana ja toivottavasti seuraavissa muutoksissa otetaan oppia meidän virheistämme. Suurin muutos hallinnossamme lähti liikkeelle kauppa- ja teollisuusministeriön yhdistyessä työministeriöön. Sen jälkeen kehitys on edennyt ensin mainitun ministeriön ehdoilla. Työministeriössä oli vielä sosiaalipoliittista näkemystä työmarkkinoista, mutta nyt en tiedä, missä tätä yhteiskunnallista näkemystä harjoitetaan. TE-hallinnossa on ilmeisesti tällä hetkellä suuntauksena palata perustyönvälitykseen sähköisiä palveluja painottaen ja uudet tilat on suunniteltu tätä silmällä pitäen. Saamme tulevaisuudessa työskennellä avokonttorimaisemmassa ympäristössä, missä psykologienkin katsotaan pystyvän tekevän työtänsä lasikopissa jatkuvasti tilaa vaihtaen.

TE-hallinnolla on ollut melko keskeinen rooli ihmisten palveluohjaajina ja ilmeisesti tällainen ”sossutyö” haluttaisiin meiltä poistaa. Ohjaustyötä korostetaan ja samalla supistetaan. Kelasta voi hakea moninaisia palveluja, mutta ohjauksellisen työotteen puute rajaa niiden käyttöä. Terveys- ja sosiaalitoimi ovat ylikuormittuneita ja usein siellä pystytään hoitamaan vain akuutit ongelmat ennaltaehkäisyn jäädessä vähemmälle.

Yksi ongelma yhteiskunnanpalvelujen tehokkaassa käytössä on palvelujen pirstaleisuus ja eri tahojen yhteistyöosaamisen heikkous. Monet yhteiskunnan palvelut ovat rakentuneet liian monimutkaisiksi. Asiantuntemusta löytyy enemmän kuin koskaan, mutta kokonaisvaltainen ihmisen auttaminen on tullut todella hankalaksi. Samoin monet hyvää tarkoittavat uudistukset vesittyvät matkalla ruohonjuuritasolle. Esimerkiksi nuorisotakuun toteutuminen on mielestäni toistaiseksi näyttäytynyt nurinkuriselta hyväosaisten nuorten tukemiselta, kun tarkoituksena oli ennen kaikkea kaikkien nuorten integroiminen yhteiskuntaan.

Köyhyysseminaarissa oli puhe mm. yhteiskuntatieteilijöiden poliittisen vaikuttamisen vähyydestä ja samoinhan se on meidän psykologienkin parissa. PSV on käsittääkseni tehnyt ansiokasta työtä kehitysmaiden auttamiseksi ja kysyinkin Sirkulta, miten toimintaa voitaisiin tuoda myös kotimaan suuntaan. Sirkku vastasi viisaasti, että ehkä psykologit haluavat ottaa tällaisen arjesta etäännyttävän näkökulman, koska se tuo vaihtelua työlle. Olen samaa mieltä! Työstä pitää voida palautua muiden asioiden parissa. Kiitos köyhyysseminaarin järjestäjille antoisasta iltapäivästä. Oli virkistävää kuulla työhallinnon ulkopuolisia näkemyksiä ja siten lisätä ymmärrystä siitä, mitä työssäni tarvitaan.

Auli Hyyrynen
Uudenmaan TE-toimisto, Hyvinkää
psykologi, tuetun työllistymisen linja