Uutisista päivää

Uutisten ja muun median seuraaminen on viime aikoina tuntunut enenevässä määrin jonkinasteiselta masokismilta. Taloudellinen tilanne on kestämätön, viikottain uutisoidaan lomautuksista, ilmastokatastrofin suhteen kriittinen piste on kommentoijasta riippuen joko käsillä tai ohitettu, lastensuojelu on kriisissä, työttömyysaste kasvaa, radikaali-fundamentalistien määrä lisääntyy, meret happamoituvat, lajit kuolevat sukupuuttoon, tuloerot venyvät, eläkepommi palaa lyhyellä langalla, ja niin edelleen, aina absurdiuteen asti. Olemmeko lopun alun sijaan jo ohittaneet keskipisteen ja syöksymässä kohti lopun loppua? Toivottavasti emme. Merkittävämpi kysymys kuitenkin on: onko jotakin tehtävissä?

Edellä esitetyt tapahtumat ovat laajamittaisia, osin ennennäkemättömiä uhkia, jotka vaativat vakavaa suhtautumista. Monessa tapauksessa ne vaativat ennen kaikkea oman edun ylittävää vastuunkantoa ja yhteistyötä. Ne ovat ennen kaikkea solidaarisuuden ongelmia. Huolestuttavien uutisten ristiaallokossa on kuitenkin helppo vajota apatiaan, tai jatkaa kuin ongelmaa ei olisi. Ongelmia on niin paljon, että on mahdotonta edes tietää mistä aloittaa? Kaikki tuntuu liian suurelta ja liian kaoottiselta. Loppujen lopuksi, olen vain yksi ihminen, yhdellä planeetalla, yhdessä galaksissa. On helpompaa tuudittautua valmiiksinauretun viihdeohjelman keveyteen, kuin käsitellä asiaa. Tämä on tietenkin normaalia, ja joissain tilanteissa myös suotavaa. Ongelmana on, että se ei poista ongelmia.

Kenties on helpompi lähestyä kysymystä toisesta näkökulmasta: pystymmekö me ylipäätän vaikuttamaan positiivisesti? Viime vuosina useampi laaja teos on pyrkinyt argumentoimaan tämän väitteen puolesta. Psykologi, kognitiotieteilijä Steven Pinker julkaisi vuonna 2011 massiivisen, yli 800-sivuisen teoksen ’The Better Angels of Our Nature: Why violence has declined’, jossa hän pyrkii suuren tilastoaineiston avulla todistamaan maailman muuttuneen johdonmukaisesti turvallisemmaksi ja rauhaisammaksi paikaksi viime vuosituhannen aikana siten, että tällä hetkellä elämme jopa ennennäkemätöntä rauhan aikaa.

Pinker erittelee kehitykselle neljä taustavoimaa: kansallisvaltioiden synnyn, laajamittaisen kaupankäynnin, naisten arvostamisen lisääntymisen, kosmopoliittisuuden (joka median, lukutaidon ja liikkuvuuden avulla lisää sympatiaa ja muiden näkökulmien ymmärtämistä), sekä rationaalisen ajattelun ja tiedon lisääntymisen. Joshua Goldstein jatkaa Pinkerin ajatusta Foreign Policy -lehdessä. Kyse ei ole ainoastaan sodista, vaan myös henki- ja omaisuusrikokset ovat historiallisesti määrällisesti jatkuvassa laskussa, nuoret käyttävät vähemmän päihteitä, naisten ja vähemmistöjen oikeudet ovat parantuneet ja vuosien 1990 ja 2012 välillä absoluuttisessa köyhyydessä elävien määrä on puolittunut.

Miksi nämä tiedot tuntuvat niin epäintuitiiviselta? Kun Newsweek-lehti listasi Suomen maailman parhaaksi maaksi elää - artikkeli johti monessa suomalaisessa ristiriitaiseen pelon- ja kunniansekaiseen tilaan, jossa oltiin aiheellisesti ylpeitä, mutta samalla hieman kauhuissaan siitä, onko tämä oikeasti parasta maailmassa?

Tyytymättömyys vallitsevaan tilaan ja kykyyn kuvitella parempi yhteiskunta tai parempi maailma on juuri se tekijä joka mahdollistaa niin pohjoismaisen hyvinvointivaltion kuin globaalin rauhanomaisen kehityksenkin. Joissain tilanteissa siis epäkohtiin keskittyminen on ensiarvoista, mutta jos ihmiset eivät koe omaavansa mahdollisuutta vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen, he joko passivoituvat tai turvautuvat aggressioon. Tämän lisäksi tieto siitä, että ihmiset painottavat huomattavasti enemmän negatiivista kuin positiivista informaatiota selittää miksi maailma tuntuu niin pessimistiseltä. Lisäksi uutisten rakenne muistuttaa hieman masentuneelle tai ahdistuneelle ihmiselle tyypillistä ajattelua, jossa keskitytään ainoastaan negatiivisiin tapahtumiin neutraalien tai positiivisten kustannuksella. Vaikuttaisi siltä että tähän tilanteeseen on ainakin kaksi ratkaisua: myös positiivisten muutosten ja tapahtumien uutisoiminen tai vaikutusmahdollisuuksien lisääminen.

Koko maapallon tapahtumien mahduttaminen kahteenkymmeneen minuuttiin on mahdotonta, ja olemme huomattavasti kiinnostuneempia negatiivisista taphtumista, joten positiiviset joko putoavat pois tai päätyvät alennettuun loppukevennystilaan, naiiviuden esimerkeiksi. Tietotulvan keskellä on myös liian helppoa käyttää ironisia puolustuskeinoja, vetäytyä avuttomuutensa taakse, tai vastata kurjuudessa kilpailevalla esimerkillä (e.g. miksi auttaisin ryhmää X, koska ryhmä Y voi vielä huonommin).

Jokainen meistä on vain yksi ihminen, jonka vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, mutta meitä on täällä miljardeja. Demokraattisen päätöksenteon lisääminen, korruption vähentäminen, tai tasa-arvoisuuden ja ihmisoikeuksien toteutuminen ovat keinoja lisätä kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia ja välttää sekä apatia että väkivalta. Välittämällä toisistamme, ympäristöstämme ja tulevaisuudestamme voimme yhdessä vaikuttaa huomiseen. Jos emme me, niin kuka sitten?

j.t.

Psykologin vastuusta

Olen päässyt opinnoissani siihen vaiheeseen, jossa valmistuminen siintää jossain, ei enää niin kaukaisessa tulevaisuudessa. Väkisinkin mieleen alkaa nousta kysymys siitä, mitä on olla ihan oikeasti psykologi. Ainakaan itselleni ei riitä ainoastaan ammatillisen osaamisen kehittäminen, vaan ammatti-identiteetti seurannee myös työn ulkopuolelle – psykologi on psykologi palkallisen työajan jälkeenkin. Tällöin täytyy miettiä paitsi sitä, millainen psykologi haluan työssäni olla, myös sitä, mikä on nimenomaan psykologina paikkani yhteiskunnassa?

Valitettavan usein olen viime aikoina törmännyt uutisten kautta sosiaalipsykologiasta tuttuun bystander-ilmiöön esimerkkinä joukkoliikenteessä ihmisten keskellä tapahtunut väkivalta. Sokea pappi pahoinpideltiin taannoin bussissa eikä kukaan tehnyt mitään auttaakseen, kun vastuu jakautui liian monelle. Psykologiliiton liittovaltuusto on hyväksyessään psykologien Pohjoismaiset ammattieettiset säännöt sisällyttänyt psykologin vastuuseen työn inhimillisen kärsimyksen vähentämisen ja ihmisten elinolosuhteiden parantamisen puolesta (Psykologi Ammattiekstra 2010). Psykologi ei siis voi olla yhteiskunnan sivustakatsoja. Psykologeja tarvitaan siellä missä on kärsimystä. Ehkä ihan kaikesta tehdystä työstä ei ilmaisen koulutuksen maassa tarvitse saada palkkaa, ehkä ulkomaan matkan voisi tehdä myös vapaaehtoistyön muodossa?

Mitä on psykologin vastuu ja miten sen voisi integroida osaksi ammatti-identiteettiä, ja mitä voisi tehdä kun on vielä opiskelija? Tällaisia asioita pohdin tänä syksynä ainejärjestömme Kompleksi-lehdessä (3/2014), jossa suuri osa tässä kirjoittamastani on julkaistu. Nämä pohdinnat saivat minut lähtemään mukaan PSV Stadin toimintaan. Halusin tehdä edes jotain. Olen ollut hyvin iloinen siitä, miten hyvin minut on otettu opiskelijana toimintaan mukaan, ja miten minunkin pienellä panoksellani vaikuttaa olevan merkitystä. Pienikin teko on kuitenkin tyhjää parempi. Ajattelen myös, että tällä tavoin voin jo opiskelijana alkaa muodostaa omaa tapaani vastuun kantamiseen ja tehdä sen luontevaksi osaksi tulevaa ammatillista toimintaa. On myös hienoa toimia yhdessä jo valmistuneiden, samoin ajattelevien psykologien kanssa.

Koen että PSV:n toiminta on monella tavalla arvokasta. Psykologeilla on todellinen mahdollisuus vaikuttaa erityisosaamisensa kautta. Vaikuttaminen ja vastuun kantaminen voi olla hyvin konkreettista toimintaa, esimerkiksi PSV:n erilaisten projektien ja vapaaehtoistyön kautta. Toisaalta asiaa voi ajatella myös toisesta näkökulmasta: Psykologeilla on paljon tietoa ja osaamista, jota voisimme yhä aktiivisemmin tuoda yhteiskunnassa esiin. Täten paitsi auttaisimme ympäristöä, myös tekisimme omalle ammattikunnallemme palveluksen tekemällä psykologisesta osaamisesta tarvittavampaa. PSV:kin voisi ottaa rohkeammin kantaa ympäristön hyvinvoinnin lisäämisen puolesta. Olisi myös ammattikuntamme etu, jos kukaan muukaan ei pitäisi psykologia sivustakatsojana.

Saara Haapanen,
psykologian opiskelija, PSV stadi