Auttaja joulutunnelmissa

Hyvää joulun aikaa kaikille blogin lukijoille. Luin juuri ltalehdestä kertomuksen yksinhuoltajasta , joka oli saanut kokea lähimmäisten vastuun tuoman ilon omassa yksinhuoltajaperheessään. Perheelle oli tullut Facebook-sivuston ”Avustuksia vähävaraisille” kautta monenmoista hyvää. 

Tänä jouluna on ollut suorastaan muodikasta toimia suoraan ihmiseltä ihmiselle. Minusta se on vallan hienoa, koska antamisen ja vastuullisuuden konkretiassa on tuolloin jotain siitä ajatuksesta, että antaessaan saa.  No, hieman amerikkalaistahan se on, tuhahdan, mutta onko antamisen ilo halveksittavaa? Luulenpa, että Solidaarisuussilmukoiden menestys on juuri konkretiassa. Ei vain pankkisiirtoa tilille, vaan että minä kudoin villapaidan ja se pieni poika tai tyttö saa lämmintä päälle. Ponnistelin muutenkin kuin vain yrittämällä selvitä nettipankin sokkeloista.

PSV tarjoaa onneksi mahdollisuuden auttaa sekä kiireiselle (lahjoitus tilille), kekseliäälle (joululahja nettisivuiltamme vastuu.fi), että ehtivälle (tule mukaan hankkeisiimme tekemään ja toimimaan).

Toinen asia, mitä tässä mietin, on  taas kerran kokemus siitä, kuinka vaivoin selvisin joululomalle. Välillä näet tuntui, että pitkän, työteliään mustan syksyn lopussa kopsahdan kalkkiviivoille, en vaan jaksa. Mikä on vastuu itse itsestämme? Siitä, että pidämme huolta omasta jaksamisestamme. Lentokoneessakin kehotetaan laittamaan ensin happinaamari omille kasvoille ja vasta sen  jälkeen auttamaan vieressä istuvaa.  

Mikä ihmeen omnipotenssi saa meidät luulemaan, että jaksamme tämän ja tuon ja sitten vielä sen ja sen? Tietysti työssäni tapaan tällaisia ihmisiä päivittäin. Työterveyspsykologin juttusillehan tulee juuri niitä, jotka kantavat hartioillaan koko työpaikkaa ja vielä puolikasta maapallosta sekä suostuvat kaikkeen. Mutta vielä ihmeempää on, että se psykologi, joka selvittää näille ihmisille, että niin ei tarvitse eikä voi tehdä, tekee itse ihan samoin. Puhun itsestäni, mutta väitän puhuvani myös monesta kollegastani.

Vastuu omasta jaksamisesta unohtuu ja mitä kiireempi on, sitä helpompi on unohtaa omat tarpeet. Hups, liikunta tipahti pois, ystäviä ei nyt ehdi nähdä ja päivät venyvät työpaikalla. Kuka auttaisi Nyytiä? Miettikääpä sitä hyvät ystävät ja kylänmiehet näin joulun aikaan. Uusi vuosi tulossa ja hyviä lupauksia on aika antaa. Vastataan omasta jaksamisesta niin jaksetaan sitten vastata muidenkin jaksamisesta.

Kirjoitteli Riitta P., joka nyt elvyttelee itseään pari viikkoa voidakseen taas kantaa vastuuta työstään ja kaikesta muusta ;)

Kiittämisen vastuu

PSV:n teemaksi vuodelle 2014 valittiin kiittäminen ja myönteisen palautteen antaminen. Ajatus teemasta syntyi, kun Kirsti Palonen kertoi päättäneensä antaa positiivista palautetta aina, kun siihen on aihetta. Koin taas kerran mielessäni niin tutun väläyksen. Juuri näin pitää toimia! Mutta, mikä ihme siinä on, että käytäntö on niin vaikeaa.

Lähdenpä liikkeelle itsestäni. Enhän minä mikään varsinainen positiivari koskaan ole ollut ja ujona ihmisenä minulle on ollut vaikeaa puhua ylipäätään mitään. Ja jos nyt vielä keittiöpsykologisoisin itseäni lisää, niin ujosta tytöstä on kasvanut kukkahattutäti, joka liiankin kärkkäästi kritisoi varsinkin, jos asia koskee minua itseäni. Miksi en kiitä tai muuten anna hyvää palautetta, kun minua kohdellaan hyvin ja totta vie, minua kohdellaan useimmiten ihan hyvin?

Onkohan syynä huono kasvatus ja vaikea lapsuus? No, jaa, viimeisinä vuosina isälläni oli aina tapana kiittää, kun kävin siellä. Ihan vaan siitä, että tulin katsomaan vanhempiani. Miten sitten olen kasvattanut lapset? Olenko opettanut heidät kiittämään? Kyllä he kiittävät ihmeteltävän hyvin. En voi siis syyttää lähipiiriäni.

Jos minulla ei ole mistä kiittää? Työpaikalla minulla on joukko fiksuja kollegoita, joita voisin kiittää pelkästään siitä, että muodostavat ympärilleni mukavan työyhteisön. Junassa olen yrittänyt opetella kiittämään, kun vieruskaveri väistää poistuessani junasta. Kaupan kassaa voisin kiittää useammin, sillä nykyisin minusta saa hyvää palvelua. Kiitos kivat nuoret kassatyötekijät, jotka katsotte silmiin, sanotte hei ja kiitätte lähtiessä! Kiitos lapsille, kun käytte katsomassa ikääntyvää äitiä! Kiitos ystävät, kun soittelette ja kuuntelette murheitani! Onhan minulla keitä ja mitä kiittää!

Kiittämistä on myös monenlaista. Suomessahan on myös kiittämistä ja hyvää palautetta se, ettei moiti. Vähän vaisuahan se kiittäminen on näin toteutettuna. Ja toki kiitämme ja hyvällä muistelemme 50-vuotisjuhlissa, eläkkeellelähtöjuhlissa ja hautajaisissa. Monikohan meistä ansaitsisi kiitoksen jo aikaisemmin? Moniko meistä olisi mukavampi, jos häntä olisi kiitelty ja kehuttu aikanaan eikä vasta arkun äärellä?

Toinen mielenkiintoinen puoli kiitoksissa ja kehumisissa on se, että osaammeko ottaa ne vastaan. Uusi kauniiksi kehuttu puserohan on kantajansa mukaan vanha kirpputorilöytö tai hyvin pidetty luento työkaverin kalvoista nopeasti kokoon kyhätty esitys. Mitä jos seuraavalla kerralla kiittäisimme kehuista ja painaisimme sanat sydämiimme? Olisikohan meidän sen jälkeen itsemmekin helpompi kehua ja kiittää, eikä meitä ainakaan estäisi pelko siitä, että saattaisimme kehuilla ja kiitoksilla toisen noloon tilanteeseen, jossa tämä punastuu ja tuijottaa varpaitaan.

Mitä PSV ja oma projektini on opettanut minulle? Olemaan kiitollinen rauhasta ja suomalaisesta elintasosta. Projektiamme on tuettu pyyteettömästi. Olen kuullut ja nähnyt, että apumme on auttanut ihmisiä. Meille on laulettu, meitä on kiitetty ja puolestamme on rukoiltu. Kissa kiitoksilla elää, mutta hyvä palaute ja kiitokset ovat yksi asia, joilla vapaaehtoistyötäkin jaksaa viedä eteenpäin. Hyvä palaute ja kiitos eivät ole vain sanoja vaan mielentiloja, joiden avulla jaksamme eteenpäin.

T. Riitta Päätalo, Namibia-projektin vastaava

P.S. Muistakaa kiittää ja kehua myös itseänne!

Tervetuloa seuraamaan PSV:n blogia

Maailma digitalisoituu. Yhä useampia palveluja, yhä enemmän tieoa, yhteyksiä, ajatuksia ja ideoita haetaan ja jaetaan internetissä. Tämä kehitys on ajanut kokonaisia toimialoja valtavaan myllerrykseen.

Päätimme loppukesästä, että haluamme Psykologien Sosiaalisessa Vastuussa vahvistaa rooliamme digitaalisessa muodossa julkaistavien ajatusten, ideoiden ja tiedon tuottajana ja jakajana. Blogin aloittamisen näimme PSV:n resursseille sopivana ja mahdollisena keinona laajentaa toimintaamme netissä vastuu.fi-sivustojemme oheen. Uusi blogi julkaistaan noin kerran kuukaudessa.

Sokrates aikoinaan totesi, että harjoitus tekee mestarin. Tämä pätee varmasti meihinkin ja kykymme, osaamisemme sekä keinomme toimia digitaalisessa maailmassa kehittyvät ja kasvavat. Apu on tervetullutta!

Ihmisistä tulee talonrakentajia
taloja rakentamalla,
harpunsoittajia
harppua soittamalla.
Me kasvamme oikeudenmukaisiksi
tekemällä asioita, jotka ovat oikeudenmukaisia.

Ajattelun iloa!

Erika Heiskanen
PSV:n hallituksen puheenjohtaja