Auttaja joulutunnelmissa

Hyvää joulun aikaa kaikille blogin lukijoille. Luin juuri ltalehdestä kertomuksen yksinhuoltajasta , joka oli saanut kokea lähimmäisten vastuun tuoman ilon omassa yksinhuoltajaperheessään. Perheelle oli tullut Facebook-sivuston ”Avustuksia vähävaraisille” kautta monenmoista hyvää. 

Tänä jouluna on ollut suorastaan muodikasta toimia suoraan ihmiseltä ihmiselle. Minusta se on vallan hienoa, koska antamisen ja vastuullisuuden konkretiassa on tuolloin jotain siitä ajatuksesta, että antaessaan saa.  No, hieman amerikkalaistahan se on, tuhahdan, mutta onko antamisen ilo halveksittavaa? Luulenpa, että Solidaarisuussilmukoiden menestys on juuri konkretiassa. Ei vain pankkisiirtoa tilille, vaan että minä kudoin villapaidan ja se pieni poika tai tyttö saa lämmintä päälle. Ponnistelin muutenkin kuin vain yrittämällä selvitä nettipankin sokkeloista.

PSV tarjoaa onneksi mahdollisuuden auttaa sekä kiireiselle (lahjoitus tilille), kekseliäälle (joululahja nettisivuiltamme vastuu.fi), että ehtivälle (tule mukaan hankkeisiimme tekemään ja toimimaan).

Toinen asia, mitä tässä mietin, on  taas kerran kokemus siitä, kuinka vaivoin selvisin joululomalle. Välillä näet tuntui, että pitkän, työteliään mustan syksyn lopussa kopsahdan kalkkiviivoille, en vaan jaksa. Mikä on vastuu itse itsestämme? Siitä, että pidämme huolta omasta jaksamisestamme. Lentokoneessakin kehotetaan laittamaan ensin happinaamari omille kasvoille ja vasta sen  jälkeen auttamaan vieressä istuvaa.  

Mikä ihmeen omnipotenssi saa meidät luulemaan, että jaksamme tämän ja tuon ja sitten vielä sen ja sen? Tietysti työssäni tapaan tällaisia ihmisiä päivittäin. Työterveyspsykologin juttusillehan tulee juuri niitä, jotka kantavat hartioillaan koko työpaikkaa ja vielä puolikasta maapallosta sekä suostuvat kaikkeen. Mutta vielä ihmeempää on, että se psykologi, joka selvittää näille ihmisille, että niin ei tarvitse eikä voi tehdä, tekee itse ihan samoin. Puhun itsestäni, mutta väitän puhuvani myös monesta kollegastani.

Vastuu omasta jaksamisesta unohtuu ja mitä kiireempi on, sitä helpompi on unohtaa omat tarpeet. Hups, liikunta tipahti pois, ystäviä ei nyt ehdi nähdä ja päivät venyvät työpaikalla. Kuka auttaisi Nyytiä? Miettikääpä sitä hyvät ystävät ja kylänmiehet näin joulun aikaan. Uusi vuosi tulossa ja hyviä lupauksia on aika antaa. Vastataan omasta jaksamisesta niin jaksetaan sitten vastata muidenkin jaksamisesta.

Kirjoitteli Riitta P., joka nyt elvyttelee itseään pari viikkoa voidakseen taas kantaa vastuuta työstään ja kaikesta muusta ;)

Huomenna olen onnellinen

Opiskelusyksy alkaa olla lopuillaan. Tekemistä on enemmän kuin riittävästi ja aikaa on liian vähän. Aamulla huomaa ajattelevansa, että illalla voi levätä ja unohtaa hetkeksi kaiken kiireen. Illalla juuri ennen nukahtamista huomaa ajattelevansa, että huomenna aion olla tehokkaampi kuin tänään. Päivä toisensa jälkeen samat ajatuskulut toistuvat: huomenna olen paremmalla tuulella, huomenna jaksan sitten tehdä enemmän asioita. Aikomukset eivät useinkaan ole huonoja, mutta ne jäävät aivan liian usein nimenomaan aikomuksiksi.

Olen yrittänyt opetella tekemään asioita silloin, kun niitä ei tarvitse tehdä kiireellä. Olen edistynyt tässä projektissani, mutta opiskelijan elämään viime hetken paniikki taitaa kuulua aika olennaisena osana. Tulen iloiseksi, kun huomaan tekeväni asioita kiinnostuneena ja syventyneenä ilman ajatusta, että minun kuuluisi olla tekemässä jotain ihan muuta. Eikä tämä koske vain opiskelua, vaan esimerkiksi ihmissuhteita. En tiedä, mitä tekisin ilman läheisiä ihmisiä, joiden kanssa tulee vietettyä hetkiä jolloin voin mielessäni todeta: olen onnellinen. Olen onnekas. Onnellisesta hetkestä tulee onnellisempi, kun sen jakaa toisen ihmisen kanssa. Ihan oikeasti.

Onnellisuus on vaikea asia. Kun ihmiseltä vaaditaan lähes epäinhimillistä suorituskykyä ja äärimmilleen venyvää joustavuutta, voi hetkessä eläminen olla vaikeaa. Onnellisuudesta tulee saavutus joka näkyy ulospäin. Mielessä on huominen, ensi viikko ja mahdollisesti monta tulevaa kuukautta. Mitä jos tapahtuukin jotain yllättävää?

Toivon, että kaikilla olisi näin joulun alla aikaa pysähtyä miettimään sitä, mikä minut tekee juuri nyt onnelliseksi. Tai vaihtoehtoisesti: mitä voisin tehdä elämässäni, jotta tuntisin itseni onnelliseksi?

Anniina Kuusela

Psykologian opiskelija

PSV Jyväskylä