Auttaja joulutunnelmissa

Hyvää joulun aikaa kaikille blogin lukijoille. Luin juuri ltalehdestä kertomuksen yksinhuoltajasta , joka oli saanut kokea lähimmäisten vastuun tuoman ilon omassa yksinhuoltajaperheessään. Perheelle oli tullut Facebook-sivuston ”Avustuksia vähävaraisille” kautta monenmoista hyvää. 

Tänä jouluna on ollut suorastaan muodikasta toimia suoraan ihmiseltä ihmiselle. Minusta se on vallan hienoa, koska antamisen ja vastuullisuuden konkretiassa on tuolloin jotain siitä ajatuksesta, että antaessaan saa.  No, hieman amerikkalaistahan se on, tuhahdan, mutta onko antamisen ilo halveksittavaa? Luulenpa, että Solidaarisuussilmukoiden menestys on juuri konkretiassa. Ei vain pankkisiirtoa tilille, vaan että minä kudoin villapaidan ja se pieni poika tai tyttö saa lämmintä päälle. Ponnistelin muutenkin kuin vain yrittämällä selvitä nettipankin sokkeloista.

PSV tarjoaa onneksi mahdollisuuden auttaa sekä kiireiselle (lahjoitus tilille), kekseliäälle (joululahja nettisivuiltamme vastuu.fi), että ehtivälle (tule mukaan hankkeisiimme tekemään ja toimimaan).

Toinen asia, mitä tässä mietin, on  taas kerran kokemus siitä, kuinka vaivoin selvisin joululomalle. Välillä näet tuntui, että pitkän, työteliään mustan syksyn lopussa kopsahdan kalkkiviivoille, en vaan jaksa. Mikä on vastuu itse itsestämme? Siitä, että pidämme huolta omasta jaksamisestamme. Lentokoneessakin kehotetaan laittamaan ensin happinaamari omille kasvoille ja vasta sen  jälkeen auttamaan vieressä istuvaa.  

Mikä ihmeen omnipotenssi saa meidät luulemaan, että jaksamme tämän ja tuon ja sitten vielä sen ja sen? Tietysti työssäni tapaan tällaisia ihmisiä päivittäin. Työterveyspsykologin juttusillehan tulee juuri niitä, jotka kantavat hartioillaan koko työpaikkaa ja vielä puolikasta maapallosta sekä suostuvat kaikkeen. Mutta vielä ihmeempää on, että se psykologi, joka selvittää näille ihmisille, että niin ei tarvitse eikä voi tehdä, tekee itse ihan samoin. Puhun itsestäni, mutta väitän puhuvani myös monesta kollegastani.

Vastuu omasta jaksamisesta unohtuu ja mitä kiireempi on, sitä helpompi on unohtaa omat tarpeet. Hups, liikunta tipahti pois, ystäviä ei nyt ehdi nähdä ja päivät venyvät työpaikalla. Kuka auttaisi Nyytiä? Miettikääpä sitä hyvät ystävät ja kylänmiehet näin joulun aikaan. Uusi vuosi tulossa ja hyviä lupauksia on aika antaa. Vastataan omasta jaksamisesta niin jaksetaan sitten vastata muidenkin jaksamisesta.

Kirjoitteli Riitta P., joka nyt elvyttelee itseään pari viikkoa voidakseen taas kantaa vastuuta työstään ja kaikesta muusta ;)

Uutisista päivää

Uutisten ja muun median seuraaminen on viime aikoina tuntunut enenevässä määrin jonkinasteiselta masokismilta. Taloudellinen tilanne on kestämätön, viikottain uutisoidaan lomautuksista, ilmastokatastrofin suhteen kriittinen piste on kommentoijasta riippuen joko käsillä tai ohitettu, lastensuojelu on kriisissä, työttömyysaste kasvaa, radikaali-fundamentalistien määrä lisääntyy, meret happamoituvat, lajit kuolevat sukupuuttoon, tuloerot venyvät, eläkepommi palaa lyhyellä langalla, ja niin edelleen, aina absurdiuteen asti. Olemmeko lopun alun sijaan jo ohittaneet keskipisteen ja syöksymässä kohti lopun loppua? Toivottavasti emme. Merkittävämpi kysymys kuitenkin on: onko jotakin tehtävissä?

Edellä esitetyt tapahtumat ovat laajamittaisia, osin ennennäkemättömiä uhkia, jotka vaativat vakavaa suhtautumista. Monessa tapauksessa ne vaativat ennen kaikkea oman edun ylittävää vastuunkantoa ja yhteistyötä. Ne ovat ennen kaikkea solidaarisuuden ongelmia. Huolestuttavien uutisten ristiaallokossa on kuitenkin helppo vajota apatiaan, tai jatkaa kuin ongelmaa ei olisi. Ongelmia on niin paljon, että on mahdotonta edes tietää mistä aloittaa? Kaikki tuntuu liian suurelta ja liian kaoottiselta. Loppujen lopuksi, olen vain yksi ihminen, yhdellä planeetalla, yhdessä galaksissa. On helpompaa tuudittautua valmiiksinauretun viihdeohjelman keveyteen, kuin käsitellä asiaa. Tämä on tietenkin normaalia, ja joissain tilanteissa myös suotavaa. Ongelmana on, että se ei poista ongelmia.

Kenties on helpompi lähestyä kysymystä toisesta näkökulmasta: pystymmekö me ylipäätän vaikuttamaan positiivisesti? Viime vuosina useampi laaja teos on pyrkinyt argumentoimaan tämän väitteen puolesta. Psykologi, kognitiotieteilijä Steven Pinker julkaisi vuonna 2011 massiivisen, yli 800-sivuisen teoksen ’The Better Angels of Our Nature: Why violence has declined’, jossa hän pyrkii suuren tilastoaineiston avulla todistamaan maailman muuttuneen johdonmukaisesti turvallisemmaksi ja rauhaisammaksi paikaksi viime vuosituhannen aikana siten, että tällä hetkellä elämme jopa ennennäkemätöntä rauhan aikaa.

Pinker erittelee kehitykselle neljä taustavoimaa: kansallisvaltioiden synnyn, laajamittaisen kaupankäynnin, naisten arvostamisen lisääntymisen, kosmopoliittisuuden (joka median, lukutaidon ja liikkuvuuden avulla lisää sympatiaa ja muiden näkökulmien ymmärtämistä), sekä rationaalisen ajattelun ja tiedon lisääntymisen. Joshua Goldstein jatkaa Pinkerin ajatusta Foreign Policy -lehdessä. Kyse ei ole ainoastaan sodista, vaan myös henki- ja omaisuusrikokset ovat historiallisesti määrällisesti jatkuvassa laskussa, nuoret käyttävät vähemmän päihteitä, naisten ja vähemmistöjen oikeudet ovat parantuneet ja vuosien 1990 ja 2012 välillä absoluuttisessa köyhyydessä elävien määrä on puolittunut.

Miksi nämä tiedot tuntuvat niin epäintuitiiviselta? Kun Newsweek-lehti listasi Suomen maailman parhaaksi maaksi elää - artikkeli johti monessa suomalaisessa ristiriitaiseen pelon- ja kunniansekaiseen tilaan, jossa oltiin aiheellisesti ylpeitä, mutta samalla hieman kauhuissaan siitä, onko tämä oikeasti parasta maailmassa?

Tyytymättömyys vallitsevaan tilaan ja kykyyn kuvitella parempi yhteiskunta tai parempi maailma on juuri se tekijä joka mahdollistaa niin pohjoismaisen hyvinvointivaltion kuin globaalin rauhanomaisen kehityksenkin. Joissain tilanteissa siis epäkohtiin keskittyminen on ensiarvoista, mutta jos ihmiset eivät koe omaavansa mahdollisuutta vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen, he joko passivoituvat tai turvautuvat aggressioon. Tämän lisäksi tieto siitä, että ihmiset painottavat huomattavasti enemmän negatiivista kuin positiivista informaatiota selittää miksi maailma tuntuu niin pessimistiseltä. Lisäksi uutisten rakenne muistuttaa hieman masentuneelle tai ahdistuneelle ihmiselle tyypillistä ajattelua, jossa keskitytään ainoastaan negatiivisiin tapahtumiin neutraalien tai positiivisten kustannuksella. Vaikuttaisi siltä että tähän tilanteeseen on ainakin kaksi ratkaisua: myös positiivisten muutosten ja tapahtumien uutisoiminen tai vaikutusmahdollisuuksien lisääminen.

Koko maapallon tapahtumien mahduttaminen kahteenkymmeneen minuuttiin on mahdotonta, ja olemme huomattavasti kiinnostuneempia negatiivisista taphtumista, joten positiiviset joko putoavat pois tai päätyvät alennettuun loppukevennystilaan, naiiviuden esimerkeiksi. Tietotulvan keskellä on myös liian helppoa käyttää ironisia puolustuskeinoja, vetäytyä avuttomuutensa taakse, tai vastata kurjuudessa kilpailevalla esimerkillä (e.g. miksi auttaisin ryhmää X, koska ryhmä Y voi vielä huonommin).

Jokainen meistä on vain yksi ihminen, jonka vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, mutta meitä on täällä miljardeja. Demokraattisen päätöksenteon lisääminen, korruption vähentäminen, tai tasa-arvoisuuden ja ihmisoikeuksien toteutuminen ovat keinoja lisätä kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia ja välttää sekä apatia että väkivalta. Välittämällä toisistamme, ympäristöstämme ja tulevaisuudestamme voimme yhdessä vaikuttaa huomiseen. Jos emme me, niin kuka sitten?

j.t.

Iloiseen sitoutuneisuuteen

Meitä oli Kepan kurssilla monesta järjestöstä ihmisiä opiskelemassa tarinoiden käyttöä hankkeiden seurannassa. Kouluttajat aloittivat työpajan ohjeistamalla meidät kirjoittamaan kymmenisen minuuttia suoraan kynästä jatkoksi lauseeseen ”Kuulin työhöni liittyvän tarinan, joka sai ajattelemaan asioita uudella tavalla”. Pohdimme kirjoittamaamme. Sitten kouluttajat antoivat jokaiselle postikortin. Kortin tervehdyspuolelle piti kirjoittaa itse tarina ja osoitekenttään kirjoituksesta tiivistetyn tarinan otsikko. Kaikki lukivat omat korttinsa toisille. Ei ollut kahta samanlaista. Minun tarinani:

Uusi elämänjärjestys perustuu uuteen ajatteluun

Mitä olisi se uusi ajattelu, josta saisi potkua rasittavasta pakkopuurtamisesta irti repäisyyn? Velvollisuudentunnon ikeestä iloiseen sitoutuneisuuteen?

Sirkku Kivistö

Lomalaisen hajatelmia vastuun kantamisesta

Vastuun kantaminen tuntuu joskus raskaalta, joskus kevyeltä, milloin miltäkin. Eri asioista tekee mieli ottaa vastuuta eri tavoin ja itselle tärkeistä asioista enemmän vastuuta kuin itselle vähemmän tärkeistä asioista.

Lomalla huomaan miettiväni, että jaksanko kävellä muutama sata metriä edemmäs, jotta pääsen pieneen(!) luomu(!)kauppaan supermarketin sijaan. Tottakai jaksan. Pienistä, jatkuvista valinnoistahan tämä maailma rakentuu. Sitten mieleen putkahtaa supermarketin kassan työsuhteen pysyvyys ja toivon, että moni käy sielläkin ostoksilla. Supermarketeistakin löytyy nykyään laaja valikoima vastuullisesti tuotettuja elintarvikkeita. Sekin on totta, että suurten markettien valikoimiin vaikuttamalla (valikoivalla ostamisella) vaikuttaa ehkä vielä voimakkaammin, kuin pienen kaupan asiakkaana.

Joskus on niinkin, että itselle hyvinkin tärkeistä asioista ei jaksa ottaa vastuuta juuri ollenkaan. Tämä on stereotyyppinen oletus, mutta ehkä siinä on vielä jotakin perää, että meille psykologeille yksi haastavimpia taiteenlajeja on vastuun kantaminen omasta hyvinvoinnista. Olenko minä itselleni tärkeä? Kannanko vastuuta itsestäni?

Joku viisas, jonka nimestä minulla ei juuri nyt ole hajuakaan, on todennut, että arvoja ja motivaation lähteitä on vaikea muuttaa, mutta niiden soveltamista voi muokata huomattavasti helpommin. Pitäisikö sitten nojata siihen ajatukseen, että itsestä täytyy pitää huolta, jotta jaksaa tehdä työnsä hyvin? Ei tunnu hyvältä. Ei. Kuulostaa ikävästi marttyyriydeltä. Eikä marttyyrin roolissa viihtyviä jaksa kukaan katsella.

Lomapäivän löysät assosiaatiot purskauttavat poppisbiisin soimaan päässäni: "If you get what you want, but not what you need...". Taiteilijan nimestä ei havaintoa. Olisiko vielä syytä miettiä, mikä oikeasti tuo itselle hyvinvointia, ettei tulisi suorittaneeksi sitäkin, kympin tyttönä. Ehkä mietin sitä joskus toiste. Katse ja ajatus karkailee ympäröivään maisemaan, taidan tarvita sitä nyt.

Toivotan sinulle tarvitsemasikaltaista kesää,
Erika

Huomenna olen onnellinen

Opiskelusyksy alkaa olla lopuillaan. Tekemistä on enemmän kuin riittävästi ja aikaa on liian vähän. Aamulla huomaa ajattelevansa, että illalla voi levätä ja unohtaa hetkeksi kaiken kiireen. Illalla juuri ennen nukahtamista huomaa ajattelevansa, että huomenna aion olla tehokkaampi kuin tänään. Päivä toisensa jälkeen samat ajatuskulut toistuvat: huomenna olen paremmalla tuulella, huomenna jaksan sitten tehdä enemmän asioita. Aikomukset eivät useinkaan ole huonoja, mutta ne jäävät aivan liian usein nimenomaan aikomuksiksi.

Olen yrittänyt opetella tekemään asioita silloin, kun niitä ei tarvitse tehdä kiireellä. Olen edistynyt tässä projektissani, mutta opiskelijan elämään viime hetken paniikki taitaa kuulua aika olennaisena osana. Tulen iloiseksi, kun huomaan tekeväni asioita kiinnostuneena ja syventyneenä ilman ajatusta, että minun kuuluisi olla tekemässä jotain ihan muuta. Eikä tämä koske vain opiskelua, vaan esimerkiksi ihmissuhteita. En tiedä, mitä tekisin ilman läheisiä ihmisiä, joiden kanssa tulee vietettyä hetkiä jolloin voin mielessäni todeta: olen onnellinen. Olen onnekas. Onnellisesta hetkestä tulee onnellisempi, kun sen jakaa toisen ihmisen kanssa. Ihan oikeasti.

Onnellisuus on vaikea asia. Kun ihmiseltä vaaditaan lähes epäinhimillistä suorituskykyä ja äärimmilleen venyvää joustavuutta, voi hetkessä eläminen olla vaikeaa. Onnellisuudesta tulee saavutus joka näkyy ulospäin. Mielessä on huominen, ensi viikko ja mahdollisesti monta tulevaa kuukautta. Mitä jos tapahtuukin jotain yllättävää?

Toivon, että kaikilla olisi näin joulun alla aikaa pysähtyä miettimään sitä, mikä minut tekee juuri nyt onnelliseksi. Tai vaihtoehtoisesti: mitä voisin tehdä elämässäni, jotta tuntisin itseni onnelliseksi?

Anniina Kuusela

Psykologian opiskelija

PSV Jyväskylä