Uutisista päivää

Uutisten ja muun median seuraaminen on viime aikoina tuntunut enenevässä määrin jonkinasteiselta masokismilta. Taloudellinen tilanne on kestämätön, viikottain uutisoidaan lomautuksista, ilmastokatastrofin suhteen kriittinen piste on kommentoijasta riippuen joko käsillä tai ohitettu, lastensuojelu on kriisissä, työttömyysaste kasvaa, radikaali-fundamentalistien määrä lisääntyy, meret happamoituvat, lajit kuolevat sukupuuttoon, tuloerot venyvät, eläkepommi palaa lyhyellä langalla, ja niin edelleen, aina absurdiuteen asti. Olemmeko lopun alun sijaan jo ohittaneet keskipisteen ja syöksymässä kohti lopun loppua? Toivottavasti emme. Merkittävämpi kysymys kuitenkin on: onko jotakin tehtävissä?

Edellä esitetyt tapahtumat ovat laajamittaisia, osin ennennäkemättömiä uhkia, jotka vaativat vakavaa suhtautumista. Monessa tapauksessa ne vaativat ennen kaikkea oman edun ylittävää vastuunkantoa ja yhteistyötä. Ne ovat ennen kaikkea solidaarisuuden ongelmia. Huolestuttavien uutisten ristiaallokossa on kuitenkin helppo vajota apatiaan, tai jatkaa kuin ongelmaa ei olisi. Ongelmia on niin paljon, että on mahdotonta edes tietää mistä aloittaa? Kaikki tuntuu liian suurelta ja liian kaoottiselta. Loppujen lopuksi, olen vain yksi ihminen, yhdellä planeetalla, yhdessä galaksissa. On helpompaa tuudittautua valmiiksinauretun viihdeohjelman keveyteen, kuin käsitellä asiaa. Tämä on tietenkin normaalia, ja joissain tilanteissa myös suotavaa. Ongelmana on, että se ei poista ongelmia.

Kenties on helpompi lähestyä kysymystä toisesta näkökulmasta: pystymmekö me ylipäätän vaikuttamaan positiivisesti? Viime vuosina useampi laaja teos on pyrkinyt argumentoimaan tämän väitteen puolesta. Psykologi, kognitiotieteilijä Steven Pinker julkaisi vuonna 2011 massiivisen, yli 800-sivuisen teoksen ’The Better Angels of Our Nature: Why violence has declined’, jossa hän pyrkii suuren tilastoaineiston avulla todistamaan maailman muuttuneen johdonmukaisesti turvallisemmaksi ja rauhaisammaksi paikaksi viime vuosituhannen aikana siten, että tällä hetkellä elämme jopa ennennäkemätöntä rauhan aikaa.

Pinker erittelee kehitykselle neljä taustavoimaa: kansallisvaltioiden synnyn, laajamittaisen kaupankäynnin, naisten arvostamisen lisääntymisen, kosmopoliittisuuden (joka median, lukutaidon ja liikkuvuuden avulla lisää sympatiaa ja muiden näkökulmien ymmärtämistä), sekä rationaalisen ajattelun ja tiedon lisääntymisen. Joshua Goldstein jatkaa Pinkerin ajatusta Foreign Policy -lehdessä. Kyse ei ole ainoastaan sodista, vaan myös henki- ja omaisuusrikokset ovat historiallisesti määrällisesti jatkuvassa laskussa, nuoret käyttävät vähemmän päihteitä, naisten ja vähemmistöjen oikeudet ovat parantuneet ja vuosien 1990 ja 2012 välillä absoluuttisessa köyhyydessä elävien määrä on puolittunut.

Miksi nämä tiedot tuntuvat niin epäintuitiiviselta? Kun Newsweek-lehti listasi Suomen maailman parhaaksi maaksi elää - artikkeli johti monessa suomalaisessa ristiriitaiseen pelon- ja kunniansekaiseen tilaan, jossa oltiin aiheellisesti ylpeitä, mutta samalla hieman kauhuissaan siitä, onko tämä oikeasti parasta maailmassa?

Tyytymättömyys vallitsevaan tilaan ja kykyyn kuvitella parempi yhteiskunta tai parempi maailma on juuri se tekijä joka mahdollistaa niin pohjoismaisen hyvinvointivaltion kuin globaalin rauhanomaisen kehityksenkin. Joissain tilanteissa siis epäkohtiin keskittyminen on ensiarvoista, mutta jos ihmiset eivät koe omaavansa mahdollisuutta vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen, he joko passivoituvat tai turvautuvat aggressioon. Tämän lisäksi tieto siitä, että ihmiset painottavat huomattavasti enemmän negatiivista kuin positiivista informaatiota selittää miksi maailma tuntuu niin pessimistiseltä. Lisäksi uutisten rakenne muistuttaa hieman masentuneelle tai ahdistuneelle ihmiselle tyypillistä ajattelua, jossa keskitytään ainoastaan negatiivisiin tapahtumiin neutraalien tai positiivisten kustannuksella. Vaikuttaisi siltä että tähän tilanteeseen on ainakin kaksi ratkaisua: myös positiivisten muutosten ja tapahtumien uutisoiminen tai vaikutusmahdollisuuksien lisääminen.

Koko maapallon tapahtumien mahduttaminen kahteenkymmeneen minuuttiin on mahdotonta, ja olemme huomattavasti kiinnostuneempia negatiivisista taphtumista, joten positiiviset joko putoavat pois tai päätyvät alennettuun loppukevennystilaan, naiiviuden esimerkeiksi. Tietotulvan keskellä on myös liian helppoa käyttää ironisia puolustuskeinoja, vetäytyä avuttomuutensa taakse, tai vastata kurjuudessa kilpailevalla esimerkillä (e.g. miksi auttaisin ryhmää X, koska ryhmä Y voi vielä huonommin).

Jokainen meistä on vain yksi ihminen, jonka vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, mutta meitä on täällä miljardeja. Demokraattisen päätöksenteon lisääminen, korruption vähentäminen, tai tasa-arvoisuuden ja ihmisoikeuksien toteutuminen ovat keinoja lisätä kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia ja välttää sekä apatia että väkivalta. Välittämällä toisistamme, ympäristöstämme ja tulevaisuudestamme voimme yhdessä vaikuttaa huomiseen. Jos emme me, niin kuka sitten?

j.t.

Samassa veneessä

Lueskelin eräänä iltana PSV:n (silloinen Psykologien rauhantoimikunta) 30 vuotta sitten toimittamaa kirjaa Sodan ja rauhan psykologiset kysymykset, ja pysähdyin pohtimaan Liisa Keltikangas-Järvisen kappaletta Psykologia ja rauhantyö. Hän esittää ajatuksen, että sodan ja rauhan kysymykset ovat lähtökohtaisesti niin emotionaalisesti latautuneita, että rationaalinen keskustelu tuntuu usein mahdottomalta.  Tähän monen arvolatautuneiden asioiden parissa työskentelevien on helppo yhtyä; itse voisin luetella useita intensiivisiä ja aamuyöhön venyviä keskusteluja vastuusta, ihmisoikeuksista tai politiikasta. Nämä ovat tietenkin usein päätyneet lopulta takaisin aloituspisteeseensä, yksimielisinä ainoastaan erimielisyyksistä.     

Mistä tämä johtuu? Miten älykkäät ja elämää kokeneet ihmiset voivat päätyä keskeisistä inhimillisistä kysymyksistä täysin vastakkaisiin olettamuksiin ja arvoihin? Eikö tämä tarkoita että jompikumpi on vääjäämättä väärässä? Psykologi Jonathan Haidt pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen erinomaisessa kirjassaan The Righteous Mind: Why good people are divided by politics and religion. Hän pohjaa ajattelunsa evoluutio- ja sosiaalipsykologiseen tutkimukseen ja ehdottaa moraalipäättelyn olevan, ei niinkään keino päätyä kohti absoluuttista totuutta, vaan intuitiivinen tapa vahvistaa sosiaalista kanssakäymistämme, jonka avulla oikeutamme omaa tai ryhmämme käyttäytymistä. Tämä johtaa nopeasti, jollei aivan relativismiin, niin ainakin pluralismiin, jossa suuri osa jakamistamme arvoista ja uskomuksistamme määräytyy vallitsevan sosiaalisen ympäristön mukaan. Tämä tietenkin on ikävää, koska onhan se aina mukavaa tietää olevansa absoluuttisen oikeassa.

Ehkei tämä kaikki olekaan niin toivotonta. Oli kyse sitten filosofeista, mielenosoittajista, ns. rauhanbyrokraateista tai nettikommentoijista, ovat nämä ryhmien ja ihmisten väliset erimielisyydet myös merkittävä motivoiva tekijä. Todennäköisesti tämä vuoropuhelu, vaikkakin toisinaan turhauttavaa tai ilkeää, on kuitenkin keskeinen osa jaetussa pyrkimyksessämme rakentaa maailmasta parempi paikka. Tavoite kaikilla lienee hyvin kattavalla mittatikulla kuitenkin sama - erimielisyyksiä syntyy yksityiskohdista ja menetelmistä. Kuten Isaiah Berlin on todennut, ei täysin idealistista tilaa voida koskaan saavuttaa, koska sen sisältämät arvot ovat väistämättä toisensa poissulkevia; ei voi esimerkiksi samanaikaisesti olla täydellistä yksilön vapautta ja täydellistä sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tämä jättää tilaa mielipide-eroille, jotka voivat helposti paisua kohtuuttomuuksiin. Samalla ne myös pelastavat meidät passiivisuudelta.

Tästä huolimatta ideaalitilanteeseen tai parhaaseen mahdolliseen maailmaan tulee ehdottomasti pyrkiä. Todennäköisesti se onnistuu paremmin, kun pystyy ymmärtämään meidän kaikkien olevan saman ongelman äärellä ja yrittäen parhaamme mukaan tehdä selkoa ympäröivästä todellisuudesta. Pystyessämme ymmärtämään myös toista osapuolta tai omien arvojemme subjektiivisuutta, lisäämme myös todennäköisyyttä välttää äärimmäisyyksiä. Kenties tässä, kuten monessa muussakin tilanteessa pätee vanha kliinisen psykologian viisaus: oman etiikan tai arvojen kanssa ristiriidassa olevia asioita ei ole pakko hyväksyä – riittää että ymmärtää.

 J.T.