Lomalaisen hajatelmia vastuun kantamisesta

Vastuun kantaminen tuntuu joskus raskaalta, joskus kevyeltä, milloin miltäkin. Eri asioista tekee mieli ottaa vastuuta eri tavoin ja itselle tärkeistä asioista enemmän vastuuta kuin itselle vähemmän tärkeistä asioista.

Lomalla huomaan miettiväni, että jaksanko kävellä muutama sata metriä edemmäs, jotta pääsen pieneen(!) luomu(!)kauppaan supermarketin sijaan. Tottakai jaksan. Pienistä, jatkuvista valinnoistahan tämä maailma rakentuu. Sitten mieleen putkahtaa supermarketin kassan työsuhteen pysyvyys ja toivon, että moni käy sielläkin ostoksilla. Supermarketeistakin löytyy nykyään laaja valikoima vastuullisesti tuotettuja elintarvikkeita. Sekin on totta, että suurten markettien valikoimiin vaikuttamalla (valikoivalla ostamisella) vaikuttaa ehkä vielä voimakkaammin, kuin pienen kaupan asiakkaana.

Joskus on niinkin, että itselle hyvinkin tärkeistä asioista ei jaksa ottaa vastuuta juuri ollenkaan. Tämä on stereotyyppinen oletus, mutta ehkä siinä on vielä jotakin perää, että meille psykologeille yksi haastavimpia taiteenlajeja on vastuun kantaminen omasta hyvinvoinnista. Olenko minä itselleni tärkeä? Kannanko vastuuta itsestäni?

Joku viisas, jonka nimestä minulla ei juuri nyt ole hajuakaan, on todennut, että arvoja ja motivaation lähteitä on vaikea muuttaa, mutta niiden soveltamista voi muokata huomattavasti helpommin. Pitäisikö sitten nojata siihen ajatukseen, että itsestä täytyy pitää huolta, jotta jaksaa tehdä työnsä hyvin? Ei tunnu hyvältä. Ei. Kuulostaa ikävästi marttyyriydeltä. Eikä marttyyrin roolissa viihtyviä jaksa kukaan katsella.

Lomapäivän löysät assosiaatiot purskauttavat poppisbiisin soimaan päässäni: "If you get what you want, but not what you need...". Taiteilijan nimestä ei havaintoa. Olisiko vielä syytä miettiä, mikä oikeasti tuo itselle hyvinvointia, ettei tulisi suorittaneeksi sitäkin, kympin tyttönä. Ehkä mietin sitä joskus toiste. Katse ja ajatus karkailee ympäröivään maisemaan, taidan tarvita sitä nyt.

Toivotan sinulle tarvitsemasikaltaista kesää,
Erika

Samassa veneessä

Lueskelin eräänä iltana PSV:n (silloinen Psykologien rauhantoimikunta) 30 vuotta sitten toimittamaa kirjaa Sodan ja rauhan psykologiset kysymykset, ja pysähdyin pohtimaan Liisa Keltikangas-Järvisen kappaletta Psykologia ja rauhantyö. Hän esittää ajatuksen, että sodan ja rauhan kysymykset ovat lähtökohtaisesti niin emotionaalisesti latautuneita, että rationaalinen keskustelu tuntuu usein mahdottomalta.  Tähän monen arvolatautuneiden asioiden parissa työskentelevien on helppo yhtyä; itse voisin luetella useita intensiivisiä ja aamuyöhön venyviä keskusteluja vastuusta, ihmisoikeuksista tai politiikasta. Nämä ovat tietenkin usein päätyneet lopulta takaisin aloituspisteeseensä, yksimielisinä ainoastaan erimielisyyksistä.     

Mistä tämä johtuu? Miten älykkäät ja elämää kokeneet ihmiset voivat päätyä keskeisistä inhimillisistä kysymyksistä täysin vastakkaisiin olettamuksiin ja arvoihin? Eikö tämä tarkoita että jompikumpi on vääjäämättä väärässä? Psykologi Jonathan Haidt pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen erinomaisessa kirjassaan The Righteous Mind: Why good people are divided by politics and religion. Hän pohjaa ajattelunsa evoluutio- ja sosiaalipsykologiseen tutkimukseen ja ehdottaa moraalipäättelyn olevan, ei niinkään keino päätyä kohti absoluuttista totuutta, vaan intuitiivinen tapa vahvistaa sosiaalista kanssakäymistämme, jonka avulla oikeutamme omaa tai ryhmämme käyttäytymistä. Tämä johtaa nopeasti, jollei aivan relativismiin, niin ainakin pluralismiin, jossa suuri osa jakamistamme arvoista ja uskomuksistamme määräytyy vallitsevan sosiaalisen ympäristön mukaan. Tämä tietenkin on ikävää, koska onhan se aina mukavaa tietää olevansa absoluuttisen oikeassa.

Ehkei tämä kaikki olekaan niin toivotonta. Oli kyse sitten filosofeista, mielenosoittajista, ns. rauhanbyrokraateista tai nettikommentoijista, ovat nämä ryhmien ja ihmisten väliset erimielisyydet myös merkittävä motivoiva tekijä. Todennäköisesti tämä vuoropuhelu, vaikkakin toisinaan turhauttavaa tai ilkeää, on kuitenkin keskeinen osa jaetussa pyrkimyksessämme rakentaa maailmasta parempi paikka. Tavoite kaikilla lienee hyvin kattavalla mittatikulla kuitenkin sama - erimielisyyksiä syntyy yksityiskohdista ja menetelmistä. Kuten Isaiah Berlin on todennut, ei täysin idealistista tilaa voida koskaan saavuttaa, koska sen sisältämät arvot ovat väistämättä toisensa poissulkevia; ei voi esimerkiksi samanaikaisesti olla täydellistä yksilön vapautta ja täydellistä sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tämä jättää tilaa mielipide-eroille, jotka voivat helposti paisua kohtuuttomuuksiin. Samalla ne myös pelastavat meidät passiivisuudelta.

Tästä huolimatta ideaalitilanteeseen tai parhaaseen mahdolliseen maailmaan tulee ehdottomasti pyrkiä. Todennäköisesti se onnistuu paremmin, kun pystyy ymmärtämään meidän kaikkien olevan saman ongelman äärellä ja yrittäen parhaamme mukaan tehdä selkoa ympäröivästä todellisuudesta. Pystyessämme ymmärtämään myös toista osapuolta tai omien arvojemme subjektiivisuutta, lisäämme myös todennäköisyyttä välttää äärimmäisyyksiä. Kenties tässä, kuten monessa muussakin tilanteessa pätee vanha kliinisen psykologian viisaus: oman etiikan tai arvojen kanssa ristiriidassa olevia asioita ei ole pakko hyväksyä – riittää että ymmärtää.

 J.T.