tiistai 23. joulukuuta 2014

Auttaja joulutunnelmissa


Hyvää joulun aikaa kaikille blogin lukijoille. Luin juuri ltalehdestä kertomuksen yksinhuoltajasta , joka oli saanut kokea lähimmäisten vastuun tuoman ilon omassa yksinhuoltajaperheessään. Perheelle oli tullut Facebook-sivuston ”Avustuksia vähävaraisille” kautta monenmoista hyvää. 
Tänä jouluna on ollut suorastaan muodikasta toimia suoraan ihmiseltä ihmiselle. Minusta se on vallan hienoa, koska antamisen ja vastuullisuuden konkretiassa on tuolloin jotain siitä ajatuksesta, että antaessaan saa.  No, hieman amerikkalaistahan se on, tuhahdan, mutta onko antamisen ilo halveksittavaa? Luulenpa, että Solidaarisuussilmukoiden menestys on juuri konkretiassa. Ei vain pankkisiirtoa tilille, vaan että minä kudoin villapaidan ja se pieni poika tai tyttö saa lämmintä päälle. Ponnistelin muutenkin kuin vain yrittämällä selvitä nettipankin sokkeloista.
PSV tarjoaa onneksi mahdollisuuden auttaa sekä kiireiselle (lahjoitus tilille), kekseliäälle (joululahja nettisivuiltamme vastuu.fi), että ehtivälle (tule mukaan hankkeisiimme tekemään ja toimimaan).
Toinen asia, mitä tässä mietin, on  taas kerran kokemus siitä, kuinka vaivoin selvisin joululomalle. Välillä näet tuntui, että pitkän, työteliään mustan syksyn lopussa kopsahdan kalkkiviivoille, en vaan jaksa. Mikä on vastuu itse itsestämme? Siitä, että pidämme huolta omasta jaksamisestamme. Lentokoneessakin kehotetaan laittamaan ensin happinaamari omille kasvoille ja vasta sen  jälkeen auttamaan vieressä istuvaa.  
Mikä ihmeen omnipotenssi saa meidät luulemaan, että jaksamme tämän ja tuon ja sitten vielä sen ja sen? Tietysti työssäni tapaan tällaisia ihmisiä päivittäin. Työterveyspsykologin juttusillehan tulee juuri niitä, jotka kantavat hartioillaan koko työpaikkaa ja vielä puolikasta maapallosta sekä suostuvat kaikkeen. Mutta vielä ihmeempää on, että se psykologi, joka selvittää näille ihmisille, että niin ei tarvitse eikä voi tehdä, tekee itse ihan samoin. Puhun itsestäni, mutta väitän puhuvani myös monesta kollegastani.
Vastuu omasta jaksamisesta unohtuu ja mitä kiireempi on, sitä helpompi on unohtaa omat tarpeet. Hups, liikunta tipahti pois, ystäviä ei nyt ehdi nähdä ja päivät venyvät työpaikalla. Kuka auttaisi Nyytiä? Miettikääpä sitä hyvät ystävät ja kylänmiehet näin joulun aikaan. Uusi vuosi tulossa ja hyviä lupauksia on aika antaa. Vastataan omasta jaksamisesta niin jaksetaan sitten vastata muidenkin jaksamisesta.
Kirjoitteli Riitta P., joka nyt elvyttelee itseään pari viikkoa voidakseen taas kantaa vastuuta työstään ja kaikesta muusta ;)

lauantai 6. joulukuuta 2014

Uutisista päivää

Uutisten ja muun median seuraaminen on viime aikoina tuntunut enenevässä määrin jonkinasteiselta masokismilta. Taloudellinen tilanne on kestämätön, viikottain uutisoidaan lomautuksista, ilmastokatastrofin suhteen kriittinen piste on kommentoijasta riippuen joko käsillä tai ohitettu, lastensuojelu on kriisissä, työttömyysaste kasvaa, radikaali-fundamentalistien määrä lisääntyy, meret happamoituvat, lajit kuolevat sukupuuttoon, tuloerot venyvät, eläkepommi palaa lyhyellä langalla, ja niin edelleen, aina absurdiuteen asti. Olemmeko lopun alun sijaan jo ohittaneet keskipisteen ja syöksymässä kohti lopun loppua? Toivottavasti emme. Merkittävämpi kysymys kuitenkin on: onko jotakin tehtävissä?

Edellä esitetyt tapahtumat ovat laajamittaisia, osin ennennäkemättömiä uhkia, jotka vaativat vakavaa suhtautumista. Monessa tapauksessa ne vaativat ennen kaikkea oman edun ylittävää vastuunkantoa ja yhteistyötä. Ne ovat ennen kaikkea solidaarisuuden ongelmia. Huolestuttavien uutisten ristiaallokossa on kuitenkin helppo vajota apatiaan, tai jatkaa kuin ongelmaa ei olisi. Ongelmia on niin paljon, että on mahdotonta edes tietää mistä aloittaa? Kaikki tuntuu liian suurelta ja liian kaoottiselta. Loppujen lopuksi, olen vain yksi ihminen, yhdellä planeetalla, yhdessä galaksissa. On helpompaa tuudittautua valmiiksinauretun viihdeohjelman keveyteen, kuin käsitellä asiaa. Tämä on tietenkin normaalia, ja joissain tilanteissa myös suotavaa. Ongelmana on, että se ei poista ongelmia.

Kenties on helpompi lähestyä kysymystä toisesta näkökulmasta: pystymmekö me ylipäätän vaikuttamaan positiivisesti? Viime vuosina useampi laaja teos on pyrkinyt argumentoimaan tämän väitteen puolesta. Psykologi, kognitiotieteilijä Steven Pinker julkaisi vuonna 2011 massiivisen, yli 800-sivuisen teoksen ’The Better Angels of Our Nature: Why violence has declined’, jossa hän pyrkii suuren tilastoaineiston avulla todistamaan maailman muuttuneen johdonmukaisesti turvallisemmaksi ja rauhaisammaksi paikaksi viime vuosituhannen aikana siten, että tällä hetkellä elämme jopa ennennäkemätöntä rauhan aikaa.

Pinker erittelee kehitykselle neljä taustavoimaa: kansallisvaltioiden synnyn, laajamittaisen kaupankäynnin, naisten arvostamisen lisääntymisen, kosmopoliittisuuden (joka median, lukutaidon ja liikkuvuuden avulla lisää sympatiaa ja muiden näkökulmien ymmärtämistä), sekä rationaalisen ajattelun ja tiedon lisääntymisen. Joshua Goldstein jatkaa Pinkerin ajatusta Foreign Policy -lehdessä. Kyse ei ole ainoastaan sodista, vaan myös henki- ja omaisuusrikokset ovat historiallisesti määrällisesti jatkuvassa laskussa, nuoret käyttävät vähemmän päihteitä, naisten ja vähemmistöjen oikeudet ovat parantuneet ja vuosien 1990 ja 2012 välillä absoluuttisessa köyhyydessä elävien määrä on puolittunut.

Miksi nämä tiedot tuntuvat niin epäintuitiiviselta? Kun Newsweek-lehti listasi Suomen maailman parhaaksi maaksi elää - artikkeli johti monessa suomalaisessa ristiriitaiseen pelon- ja kunniansekaiseen tilaan, jossa oltiin aiheellisesti ylpeitä, mutta samalla hieman kauhuissaan siitä, onko tämä oikeasti parasta maailmassa?

Tyytymättömyys vallitsevaan tilaan ja kykyyn kuvitella parempi yhteiskunta tai parempi maailma on juuri se tekijä joka mahdollistaa niin pohjoismaisen hyvinvointivaltion kuin globaalin rauhanomaisen kehityksenkin. Joissain tilanteissa siis epäkohtiin keskittyminen on ensiarvoista, mutta jos ihmiset eivät koe omaavansa mahdollisuutta vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen, he joko passivoituvat tai turvautuvat aggressioon. Tämän lisäksi tieto siitä, että ihmiset painottavat huomattavasti enemmän negatiivista kuin positiivista informaatiota selittää miksi maailma tuntuu niin pessimistiseltä. Lisäksi uutisten rakenne muistuttaa hieman masentuneelle tai ahdistuneelle ihmiselle tyypillistä ajattelua, jossa keskitytään ainoastaan negatiivisiin tapahtumiin neutraalien tai positiivisten kustannuksella. Vaikuttaisi siltä että tähän tilanteeseen on ainakin kaksi ratkaisua: myös positiivisten muutosten ja tapahtumien uutisoiminen tai vaikutusmahdollisuuksien lisääminen.

Koko maapallon tapahtumien mahduttaminen kahteenkymmeneen minuuttiin on mahdotonta, ja olemme huomattavasti kiinnostuneempia negatiivisista taphtumista, joten positiiviset joko putoavat pois tai päätyvät alennettuun loppukevennystilaan, naiiviuden esimerkeiksi. Tietotulvan keskellä on myös liian helppoa käyttää ironisia puolustuskeinoja, vetäytyä avuttomuutensa taakse, tai vastata kurjuudessa kilpailevalla esimerkillä (e.g. miksi auttaisin ryhmää X, koska ryhmä Y voi vielä huonommin).

Jokainen meistä on vain yksi ihminen, jonka vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, mutta meitä on täällä miljardeja. Demokraattisen päätöksenteon lisääminen, korruption vähentäminen, tai tasa-arvoisuuden ja ihmisoikeuksien toteutuminen ovat keinoja lisätä kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia ja välttää sekä apatia että väkivalta. Välittämällä toisistamme, ympäristöstämme ja tulevaisuudestamme voimme yhdessä vaikuttaa huomiseen. Jos emme me, niin kuka sitten?

j.t.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Psykologin vastuusta

Olen päässyt opinnoissani siihen vaiheeseen, jossa valmistuminen siintää jossain, ei enää niin kaukaisessa tulevaisuudessa. Väkisinkin mieleen alkaa nousta kysymys siitä, mitä on olla ihan oikeasti psykologi. Ainakaan itselleni ei riitä ainoastaan ammatillisen osaamisen kehittäminen, vaan ammatti-identiteetti seurannee myös työn ulkopuolelle – psykologi on psykologi palkallisen työajan jälkeenkin. Tällöin täytyy miettiä paitsi sitä, millainen psykologi haluan työssäni olla, myös sitä, mikä on nimenomaan psykologina paikkani yhteiskunnassa?

Valitettavan usein olen viime aikoina törmännyt uutisten kautta sosiaalipsykologiasta tuttuun bystander-ilmiöön esimerkkinä joukkoliikenteessä ihmisten keskellä tapahtunut väkivalta. Sokea pappi pahoinpideltiin taannoin bussissa eikä kukaan tehnyt mitään auttaakseen, kun vastuu jakautui liian monelle. Psykologiliiton liittovaltuusto on hyväksyessään psykologien Pohjoismaiset ammattieettiset säännöt sisällyttänyt psykologin vastuuseen työn inhimillisen kärsimyksen vähentämisen ja ihmisten elinolosuhteiden parantamisen puolesta (Psykologi Ammattiekstra 2010). Psykologi ei siis voi olla yhteiskunnan sivustakatsoja. Psykologeja tarvitaan siellä missä on kärsimystä. Ehkä ihan kaikesta tehdystä työstä ei ilmaisen koulutuksen maassa tarvitse saada palkkaa, ehkä ulkomaan matkan voisi tehdä myös vapaaehtoistyön muodossa?

Mitä on psykologin vastuu ja miten sen voisi integroida osaksi ammatti-identiteettiä, ja mitä voisi tehdä kun on vielä opiskelija? Tällaisia asioita pohdin tänä syksynä ainejärjestömme Kompleksi-lehdessä (3/2014), jossa suuri osa tässä kirjoittamastani on julkaistu. Nämä pohdinnat saivat minut lähtemään mukaan PSV Stadin toimintaan. Halusin tehdä edes jotain. Olen ollut hyvin iloinen siitä, miten hyvin minut on otettu opiskelijana toimintaan mukaan, ja miten minunkin pienellä panoksellani vaikuttaa olevan merkitystä. Pienikin teko on kuitenkin tyhjää parempi. Ajattelen myös, että tällä tavoin voin jo opiskelijana alkaa muodostaa omaa tapaani vastuun kantamiseen ja tehdä sen luontevaksi osaksi tulevaa ammatillista toimintaa. On myös hienoa toimia yhdessä jo valmistuneiden, samoin ajattelevien psykologien kanssa.

Koen että PSV:n toiminta on monella tavalla arvokasta. Psykologeilla on todellinen mahdollisuus vaikuttaa erityisosaamisensa kautta. Vaikuttaminen ja vastuun kantaminen voi olla hyvin konkreettista toimintaa, esimerkiksi PSV:n erilaisten projektien ja vapaaehtoistyön kautta. Toisaalta asiaa voi ajatella myös toisesta näkökulmasta: Psykologeilla on paljon tietoa ja osaamista, jota voisimme yhä aktiivisemmin tuoda yhteiskunnassa esiin. Täten paitsi auttaisimme ympäristöä, myös tekisimme omalle ammattikunnallemme palveluksen tekemällä psykologisesta osaamisesta tarvittavampaa. PSV:kin voisi ottaa rohkeammin kantaa ympäristön hyvinvoinnin lisäämisen puolesta. Olisi myös ammattikuntamme etu, jos kukaan muukaan ei pitäisi psykologia sivustakatsojana.

Saara Haapanen,
psykologian opiskelija, PSV stadi

torstai 25. syyskuuta 2014

Hyvä, paha vastuu


Tehdäänpä pieni harjoitus. Minkälaisia ajatuksia ja tunteita sana ”vastuu” herättää sinussa?
Ylevimmissä mielissä tietysti syntyy heti yhteyksiä lähimmäisen rakkauteen, kollektiiviseen etuun ja heikommista huolehtimiseen. Kuitenkin arkikokemukseni perusteella (ja myönnettäköön, myös omalla kohdallani), kyseinen sana saa usein aikaan varsin negatiivisesti värittyneitä mielikuvia. Sivistyssanakirjakin sen kertoo: Velvollisuus vastata jostakin. Raskas vastuu. Välttää vastuuta. Jokainen on vastuussa teoistaan. Saattaa joku vastuuseen ilkityöstä. Kuinka moni meistä on istunut kokouksessa, jossa kukaan ei vapaaehtoisesti ilmoittaudu ottamaan vastuulleen tiettyä tehtävää, vaikka se veisi vain muutaman minuutin? Synonyymisanakirja jatkaa samalla linjalla: kontto, taakka, velvollisuus, in charge, rasite. Kukapa ei hihkuisi innosta saada kantaa vastuunsa, tuon painavan taakan?
Jos silti jatkaa harjoitusta pidemmälle, pääsee toivottavasti yli pahimmista patoumista ja katkerista kokousmuistoista. Myöntää, että vastuutehtävissä voi vaikuttaa, vastuun antaminen tarkoittaa samalla myös luottamusta ja työhön liittyvien vastuullisuusohjeiden on tarkoitus suojella. Miksei mentäisi vielä pidemmälle ja todettaisi vastuun olevan itse asiassa aika positiivinen asia, sellainen, mitä meidän kaikkien pitäisi haluta? Psykologeina kannustamme vanhempia antamaan lapsilleen vastuuta pienissä tehtävissä, sillä tällainen luottamuksen osoitus voi saada lapsen iloisesti sitoutumaan toimintaan ja ylpeäksi kyvyistään. Tiedämme myös, että kyky vaikuttaa omaan työhön ja siten siis vastuu sopivassa määrin lisää työhyvinvointia ja työhön sitoutumista. Painotamme sitä, kuinka ottamalla vastuuta omasta hyvinvoinnista voi itse lisätä onnellisuuttaan. Listan edetessä vastuu ei enää kuulostakaan niin ankealta velvollisuudelta vaan pikemminkin mahdollisuudelta.
Sirkun kirjoittaman edellisen blogitekstin innoittamana kannustan kaikkia tekemään ajatustyötä uudenlaisen suhtautumisen löytämiseksi arjen pakertamiseen. Ainakaan minun harteillani ei enää paina niin ikävä ja rasittava kivisäkki, vaan pikemminkin eväsreppu täynnä intoa ja uskoa vaikutusmahdollisuuksiini.


Tiina Marjamäki
PSV-Tampere

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Iloiseen sitoutuneisuuteen

Meitä oli Kepan kurssilla monesta järjestöstä ihmisiä opiskelemassa tarinoiden käyttöä hankkeiden seurannassa. Kouluttajat aloittivat työpajan ohjeistamalla meidät kirjoittamaan kymmenisen minuuttia suoraan kynästä jatkoksi lauseeseen ”Kuulin työhöni liittyvän tarinan, joka sai ajattelemaan asioita uudella tavalla”. Pohdimme kirjoittamaamme. Sitten kouluttajat antoivat jokaiselle postikortin. Kortin tervehdyspuolelle piti kirjoittaa itse tarina ja osoitekenttään kirjoituksesta tiivistetyn tarinan otsikko. Kaikki lukivat omat korttinsa toisille. Ei ollut kahta samanlaista. Minun tarinani:

Uusi elämänjärjestys perustuu uuteen ajatteluun


Mitä olisi se uusi ajattelu, josta saisi potkua rasittavasta pakkopuurtamisesta irti repäisyyn? Velvollisuudentunnon ikeestä iloiseen sitoutuneisuuteen?

Sirkku Kivistö

torstai 26. kesäkuuta 2014

Lomalaisen hajatelmia vastuun kantamisesta

Vastuun kantaminen tuntuu joskus raskaalta, joskus kevyeltä, milloin miltäkin. Eri asioista tekee mieli ottaa vastuuta eri tavoin ja itselle tärkeistä asioista enemmän vastuuta kuin itselle vähemmän tärkeistä asioista.

Lomalla huomaan miettiväni, että jaksanko kävellä muutama sata metriä edemmäs, jotta pääsen pieneen(!) luomu(!)kauppaan supermarketin sijaan. Tottakai jaksan. Pienistä, jatkuvista valinnoistahan tämä maailma rakentuu. Sitten mieleen putkahtaa supermarketin kassan työsuhteen pysyvyys ja toivon, että moni käy sielläkin ostoksilla. Supermarketeistakin löytyy nykyään laaja valikoima vastuullisesti tuotettuja elintarvikkeita. Sekin on totta, että suurten markettien valikoimiin vaikuttamalla (valikoivalla ostamisella) vaikuttaa ehkä vielä voimakkaammin, kuin pienen kaupan asiakkaana.

Joskus on niinkin, että itselle hyvinkin tärkeistä asioista ei jaksa ottaa vastuuta juuri ollenkaan. Tämä on stereotyyppinen oletus, mutta ehkä siinä on vielä jotakin perää, että meille psykologeille yksi haastavimpia taiteenlajeja on vastuun kantaminen omasta hyvinvoinnista. Olenko minä itselleni tärkeä? Kannanko vastuuta itsestäni?

Joku viisas, jonka nimestä minulla ei juuri nyt ole hajuakaan, on todennut, että arvoja ja motivaation lähteitä on vaikea muuttaa, mutta niiden soveltamista voi muokata huomattavasti helpommin. Pitäisikö sitten nojata siihen ajatukseen, että itsestä täytyy pitää huolta, jotta jaksaa tehdä työnsä hyvin? Ei tunnu hyvältä. Ei. Kuulostaa ikävästi marttyyriydeltä. Eikä marttyyrin roolissa viihtyviä jaksa kukaan katsella.

Lomapäivän löysät assosiaatiot purskauttavat poppisbiisin soimaan päässäni: "If you get what you want, but not what you need...". Taiteilijan nimestä ei havaintoa. Olisiko vielä syytä miettiä, mikä oikeasti tuo itselle hyvinvointia, ettei tulisi suorittaneeksi sitäkin, kympin tyttönä. Ehkä mietin sitä joskus toiste. Katse ja ajatus karkailee ympäröivään maisemaan, taidan tarvita sitä nyt.

Toivotan sinulle tarvitsemasikaltaista kesää,
Erika

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Onnellisuuden tavoittelusta ja vastuullisuudesta



Maailman menosta huolestuneena ihmisenä tulee usein murehtimalla aiheutettua mielipahaa sekä itselleen että muille. Suomessa meistä moni voi olla tyytyväinen turvalliseen ja yltäkylläiseen elämäänsä. Silti täälläkin lähes tuhat ihmistä riisti viime vuonne henkensä, yli sata kuoli henkirikoksen uhrina, alkoholi on yksi työikäisten miesten yleisimmistä kuolinsyistä, talousnäkymät ovat synkät ja ilmastonmuutoskin uhkaa. Kurjuutta on kuitenkin useisiin muihin maihin verrattuna niin vähän, ettei suurin osa suomalaisista sitä välttämättä joudu ainakaan päivittäin näkemään. Kerjäläisetkin täytyy tuoda ulkomailta asti. Kurjaa oloa muiden kärsimysten vuoksi joutuu siis tuntemaan lähinnä silloin, kun sitä tieten tahtoen itselleen aiheuttaa.



Ihmisen elämään kuuluu monenlaisia tunteita ja vaihtelevia mielialoja, jotka olemme tottuneet luokittelemaan myönteisiin ja kielteisiin, toivottuihin ja epätoivottuihin. Erityisesti onnellisuutta pidetään tavoittelemisen arvoisena. Onnelliset ihmiset ovatkin menestyviä sekä työssä että ihmissuhteissa ja elävät pidempään ja terveempinä. Kaikenlaista kurjaa oloa halutaan luonnollisesti mahdollisuuksien mukaan välttää, sillä ei tunnu hyvältä olla surullinen tai vihainen. Monen mielestä kielteiset tunteet eivät ole toivottu vieras edes julkisessa keskustelussa: Pääministeri Jyrki Katainen moitti suomalaisia liiasta kielteisyydestä ja moni ääni liittyi samaan kuoroon. Kannattaisiko meidän siis jättää epäkohdat omaan arvoonsa ja vain opetella olemaan positiivisempia?

Tässä tietysti herää kysymyksiä vastuullisuudesta ja, mutta jos unohdetaan hetkeksi vastuullisuus ja yhteisen edun tavoitteleminen, onko itsekäs onnellisuuden tavoittelu yksilönkään kannalta järkevää? Mauss, Tamir, Anderson ja Savino ovat tutkineet, millaisia vaikutuksia onnellisuuden tavoittelulla on sen saavuttamiseen. Tulokset olivat yllättäviä: mitä korkeammalle ihmiset arvostivat onnellisuutta, sitä onnettomampia ja yksinäisempiä he olivat. John Stuart Millin lausahduksessa ”Vain ne ovat onnellisia, joiden mieli on kiintynyt muuhun kuin omaan onneen”, näyttäisi näin ollen olevan perää. Tätä tukee myös se tutkittukin tosiasia, että vapaaehtoistyössä toimiminen tekee ihmisistä onnellisempia.

Toisaalta myös alakuloisuus saattaa joissain tilanteissa ollakin hyödyllistä. Australialainen sosiaalipsykologi Joe Forgas on tutkinut mielialan vaikutuksia ajatteluun ja toimintaan. Monissa tilanteissa kielteinen mieliala näyttäisi parantavan muistia, vähentävän harhaanjohtaviin ennakkokäsityksiin takertumista ja herkkäuskoisuutta. Alakuloisena ihmiset ovat myös monissa tilanteissa kohteliaampia ja oikeudenmukaisempia. Forgasin mukaan myönteinen mieliala näyttäisi lisäävän aikaisempaan tietoon ja ennakkokäsityksiin nojaamista, mikä onkin turvallisessa ympäristössä useimmiten hyödyllistä. Kielteinen mieliala puolestaan vähentää aiempaan tietoon turvautumista, ja siksi esimerkiksi stereotypiat menettävät merkitystään. Apeana ajattelutyyli siis muuttuu tarkkaavaisemmaksi ja joustavammaksi, mikä mahdollistaa tilanteen arvioimisen useammista eri näkökulmista.



Onnellisuuden ja jatkuvan hyväntuulisuuden tavoittelun unohtaminen voikin olla paitsi vastuullista, myös helpoin tie omaan hyvinvointiin.


PSV-Tampereen aktiivit



Lähteet:

Borgonovi, F. (2008). Doing well by doing good. The relationship between formal volunteering and self-reported health and happiness. Social Science & Medicine, 66, 2321–2334.

Gruber, J., Mauss, I. B., & Tamir, M. (2011). A dark side of happiness? How, when, and why happiness is not always good. Perspectives on Psychological Science, 6, 222–233.

Lyubomirsky, S., King, L., & Diener, E. (2005). The benefits of frequent positive affect: Does happiness lead to success? Psychological Bulletin, 131, 803–855.

Mauss, I.B., Savino, N.S., Anderson, C.L., Weisbuch, M. Tamir, M., &  Laudenslager, M.L. (2012). The Pursuit of Happiness can be lonely. Emotion, 12, 908-912.

Mauss, I. B., Tamir, M., Anderson. C. L., & Savino, N. S. (2011). Can seeking happiness make people unhappy? Paradoxical effects of valuing happiness. Emotion, 11, 807–815.

Rantala, J. (2014). Katainen ideapajan jälkeen: Meillä on liian kielteinen ilmapiiri. [verkkolehti]. Yle uutiset. Helsinki: Yleisradio Oy. [viitattu 27.3.2014]. Saatavissa: http://yle.fi/uutiset/katainen_ideapajan_jalkeen_meilla_on_liian_kielteinen_ilmapiiri/7028845

Suomen virallinen tilasto (STV). (2012). Kuolemansyyt vuonna 2012. [verkkojulkaisu]. Kuolemansyyt. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 27.3.2014]. Saatavissa: http://www.stat.fi/til/ksyyt/2012/ksyyt_2012_2013-12-30_kat_001_fi.html

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Samassa veneessä


Lueskelin eräänä iltana PSV:n (silloinen Psykologien rauhantoimikunta) 30 vuotta sitten toimittamaa kirjaa Sodan ja rauhan psykologiset kysymykset, ja pysähdyin pohtimaan Liisa Keltikangas-Järvisen kappaletta Psykologia ja rauhantyö. Hän esittää ajatuksen, että sodan ja rauhan kysymykset ovat lähtökohtaisesti niin emotionaalisesti latautuneita, että rationaalinen keskustelu tuntuu usein mahdottomalta.  Tähän monen arvolatautuneiden asioiden parissa työskentelevien on helppo yhtyä; itse voisin luetella useita intensiivisiä ja aamuyöhön venyviä keskusteluja vastuusta, ihmisoikeuksista tai politiikasta. Nämä ovat tietenkin usein päätyneet lopulta takaisin aloituspisteeseensä, yksimielisinä ainoastaan erimielisyyksistä.     
Mistä tämä johtuu? Miten älykkäät ja elämää kokeneet ihmiset voivat päätyä keskeisistä inhimillisistä kysymyksistä täysin vastakkaisiin olettamuksiin ja arvoihin? Eikö tämä tarkoita että jompikumpi on vääjäämättä väärässä? Psykologi Jonathan Haidt pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen erinomaisessa kirjassaan The Righteous Mind: Why good people are divided by politics and religion. Hän pohjaa ajattelunsa evoluutio- ja sosiaalipsykologiseen tutkimukseen ja ehdottaa moraalipäättelyn olevan, ei niinkään keino päätyä kohti absoluuttista totuutta, vaan intuitiivinen tapa vahvistaa sosiaalista kanssakäymistämme, jonka avulla oikeutamme omaa tai ryhmämme käyttäytymistä. Tämä johtaa nopeasti, jollei aivan relativismiin, niin ainakin pluralismiin, jossa suuri osa jakamistamme arvoista ja uskomuksistamme määräytyy vallitsevan sosiaalisen ympäristön mukaan. Tämä tietenkin on ikävää, koska onhan se aina mukavaa tietää olevansa absoluuttisen oikeassa.
Ehkei tämä kaikki olekaan niin toivotonta. Oli kyse sitten filosofeista, mielenosoittajista, ns. rauhanbyrokraateista tai nettikommentoijista, ovat nämä ryhmien ja ihmisten väliset erimielisyydet myös merkittävä motivoiva tekijä. Todennäköisesti tämä vuoropuhelu, vaikkakin toisinaan turhauttavaa tai ilkeää, on kuitenkin keskeinen osa jaetussa pyrkimyksessämme rakentaa maailmasta parempi paikka. Tavoite kaikilla lienee hyvin kattavalla mittatikulla kuitenkin sama - erimielisyyksiä syntyy yksityiskohdista ja menetelmistä. Kuten Isaiah Berlin on todennut, ei täysin idealistista tilaa voida koskaan saavuttaa, koska sen sisältämät arvot ovat väistämättä toisensa poissulkevia; ei voi esimerkiksi samanaikaisesti olla täydellistä yksilön vapautta ja täydellistä sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tämä jättää tilaa mielipide-eroille, jotka voivat helposti paisua kohtuuttomuuksiin. Samalla ne myös pelastavat meidät passiivisuudelta.
Tästä huolimatta ideaalitilanteeseen tai parhaaseen mahdolliseen maailmaan tulee ehdottomasti pyrkiä. Todennäköisesti se onnistuu paremmin, kun pystyy ymmärtämään meidän kaikkien olevan saman ongelman äärellä ja yrittäen parhaamme mukaan tehdä selkoa ympäröivästä todellisuudesta. Pystyessämme ymmärtämään myös toista osapuolta tai omien arvojemme subjektiivisuutta, lisäämme myös todennäköisyyttä välttää äärimmäisyyksiä. Kenties tässä, kuten monessa muussakin tilanteessa pätee vanha kliinisen psykologian viisaus: oman etiikan tai arvojen kanssa ristiriidassa olevia asioita ei ole pakko hyväksyä – riittää että ymmärtää.
 J.T.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Kiittämisen vastuu

PSV:n teemaksi vuodelle 2014 valittiin kiittäminen ja myönteisen palautteen antaminen. Ajatus teemasta syntyi, kun Kirsti Palonen kertoi päättäneensä antaa positiivista palautetta aina, kun siihen on aihetta. Koin taas kerran mielessäni niin tutun väläyksen. Juuri näin pitää toimia! Mutta, mikä ihme siinä on, että käytäntö on niin vaikeaa.

Lähdenpä liikkeelle itsestäni. Enhän minä mikään varsinainen positiivari koskaan ole ollut ja ujona ihmisenä minulle on ollut vaikeaa puhua ylipäätään mitään. Ja jos nyt vielä keittiöpsykologisoisin itseäni lisää, niin ujosta tytöstä on kasvanut kukkahattutäti, joka liiankin kärkkäästi kritisoi varsinkin, jos asia koskee minua itseäni. Miksi en kiitä tai muuten anna hyvää palautetta, kun minua kohdellaan hyvin ja totta vie, minua kohdellaan useimmiten ihan hyvin?

Onkohan syynä huono kasvatus ja vaikea lapsuus? No, jaa, viimeisinä vuosina isälläni oli aina tapana kiittää, kun kävin siellä. Ihan vaan siitä, että tulin katsomaan vanhempiani. Miten sitten olen kasvattanut lapset? Olenko opettanut heidät kiittämään? Kyllä he kiittävät ihmeteltävän hyvin. En voi siis syyttää lähipiiriäni.

Jos minulla ei ole mistä kiittää? Työpaikalla minulla on joukko fiksuja kollegoita, joita voisin kiittää pelkästään siitä, että muodostavat ympärilleni mukavan työyhteisön. Junassa olen yrittänyt opetella kiittämään, kun vieruskaveri väistää poistuessani junasta. Kaupan kassaa voisin kiittää useammin, sillä nykyisin minusta saa hyvää palvelua. Kiitos kivat nuoret kassatyötekijät, jotka katsotte silmiin, sanotte hei ja kiitätte lähtiessä! Kiitos lapsille, kun käytte katsomassa ikääntyvää äitiä! Kiitos ystävät, kun soittelette ja kuuntelette murheitani! Onhan minulla keitä ja mitä kiittää!

Kiittämistä on myös monenlaista. Suomessahan on myös kiittämistä ja hyvää palautetta se, ettei moiti. Vähän vaisuahan se kiittäminen on näin toteutettuna. Ja toki kiitämme ja hyvällä muistelemme 50-vuotisjuhlissa, eläkkeellelähtöjuhlissa ja hautajaisissa. Monikohan meistä ansaitsisi kiitoksen jo aikaisemmin? Moniko meistä olisi mukavampi, jos häntä olisi kiitelty ja kehuttu aikanaan eikä vasta arkun äärellä?

Toinen mielenkiintoinen puoli kiitoksissa ja kehumisissa on se, että osaammeko ottaa ne vastaan. Uusi kauniiksi kehuttu puserohan on kantajansa mukaan vanha kirpputorilöytö tai hyvin pidetty luento työkaverin kalvoista nopeasti kokoon kyhätty esitys. Mitä jos seuraavalla kerralla kiittäisimme kehuista ja painaisimme sanat sydämiimme? Olisikohan meidän sen jälkeen itsemmekin helpompi kehua ja kiittää, eikä meitä ainakaan estäisi pelko siitä, että saattaisimme kehuilla ja kiitoksilla toisen noloon tilanteeseen, jossa tämä punastuu ja tuijottaa varpaitaan.

Mitä PSV ja oma projektini on opettanut minulle? Olemaan kiitollinen rauhasta ja suomalaisesta elintasosta. Projektiamme on tuettu pyyteettömästi. Olen kuullut ja nähnyt, että apumme on auttanut ihmisiä. Meille on laulettu, meitä on kiitetty ja puolestamme on rukoiltu. Kissa kiitoksilla elää, mutta hyvä palaute ja kiitokset ovat yksi asia, joilla vapaaehtoistyötäkin jaksaa viedä eteenpäin. Hyvä palaute ja kiitos eivät ole vain sanoja vaan mielentiloja, joiden avulla jaksamme eteenpäin.

T. Riitta Päätalo, Namibia-projektin vastaava

P.S. Muistakaa kiittää ja kehua myös itseänne!